— Siinä näette, huudahti herra Skrzetuski, — aika velikullan. Hän on kasakoilta ostanut ryöstösaalista ja hänellä on nyt niin paljon tavaraa, että me molemmat emme kykenisi sitä lunastamaan, vaikkapa te myisitte kaiken Turkissa olevan omaisuutenne.
— Onko niin? sanoi herra Zagloba. — No, pidä sinä vain minun taalarini ja kasva, kasva edelleen, rakas puu. Vaikket kelpaisikaan ristiksi meidän Herrallemme, niin ehkäpä kelpaat hirsipuuksi. Jo silmistäkin näkyy, että se on aika poika. (Tässä herra Zagloba tarttui Rzendzianin korvaan ja hyväntahtoisesti sitä nipistäen jatkoi hän edelleen:) Minä pidän tuollaisista veitikoista ja sitä minä ennustan, että sinusta tulee mies, jollei tule elukka. No, millainen muisto sinulle jäi herrastasi Bohunista, häh?
Rzendzian hymähti, sillä hyväily oli ollut hänelle mieleen, ja vastasi:
— Te, herra, olette ainakin itsestänne jättänyt hänelle sellaisen muiston, että kipinät lentävät, kun hän kiristelee hampaitaan mainitessaan teidän nimenne.
— Mene hiiteen! huudahti herra Zagloba suutahtaen. — Mitä sinä sekoitat minua siihen peliin.
Rzendzian läksi huoneesta ja herrat alkoivat keskustella huomisesta matkasta ja Jan herran tavattomasta onnesta. Sima saattoi pian taasen herra Zagloban hyvälle tuulelle ja hän rupesi heti onnittelemaan Skrzetuskia, tehden viittauksia vastaisiin ristiäisiin ja uudelleen kertoen, kuinka herra Jendrzej Potocki oli ihastunut ruhtinattareen. Vihdoin lausuttiin arveluja sodan vastaisista vaiheista ja ruhtinaasta. Skrzetuski, joka oli ollut kymmenkunnan päivää poissa leiristä, lausui:
— Sanokaa, hyvät herrat, mitä ruhtinaalle on tapahtunut? Hän on kuin toinen mies. Minä en ymmärrä häntä. Jumala on antanut hänelle voiton toisensa perästä. Jos hänet nyt onkin sivuutettu ylipäällikkyydestä, niin vähät siitä, sillä koko sotajoukkohan tulvimalla tulvii hänen luoksensa niin että hänestä tulee hetmani ilman kenenkään armoa ja hän lyö kuin lyökin Chmielnickin. Mutta nähtävästi jokin häntä kalvaa ja painaa.
— Ehkäpä häntä vaivaa leini, sanoi herra Zagloba. — Kun minun pitkääsormeani välistä repii, niin kiusaa minua alakuloisuus kolme päivää.
— Mutta minäpä kerron teille, veliseni, virkkoi päätänsä nyökytellen herra Podbipienta, — en tosin ole kuullut sitä kirkkoherra Muchowieckin omasta suusta, mutta kuulin hänen jollekulle sanoneen, miksikä ruhtinas on murheissaan… Minä en sano sitä itse puolestani — hänhän on hyvä herra ja suuri sotilas, mikä minä olisin häntä arvostelemaan, mutta kun kirkkoherra Muchowiecki… mutta tiedänkös minä miten sen asian laita oikein on.
— No, katsokaas nyt, hyvät herrat, tuota liettualaista! huudahti herra Zagloba. — En viitsi pilkata häntä siitä ettei hän osaa ihmisten kieltä, kysyn vain, mitä te nyt oikeastaan tahdotte sanoa. Te kierrätte ja kierrätte niinkuin jänis pesäänsä, mutta ette vain löydä oikeaan paikkaan.