— Mitäs te todella olette kuullut? kysyi Skrzetuski.
— No, katsokaas, kun sanotaan, että ruhtinas on vuodattanut liian paljon verta. Hän on suuri päällikkö, mutta ei tunne mittaa tai määrää rangaistessaan. Ja nyt hän näkee kaikki punaisena: päivällä on punaista ja yöllä on punaista, ikäänkuin punainen pilvi aina ympäröisi häntä…
— Älkäähän nyt puhuko tyhmyyksiä! tiuskaisi vanha Zacwilichowski vihaisesti. — Ne ovat akkojen juttuja. Rauhan aikana ei ollut herraa, joka paremmin kohteli roskaväkeä kuin hän, mutta jollei hän kapinoitsijoita kohtaan tunne mitään sääliä, niin eikö se ole oikein? Se on ansio eikä vika. Mitkä kidutukset ja mitkä rangaistukset olisivatkaan liikaa niille, jotka ovat upottaneet isänmaamme vereen, jotka luovuttivat omaa väkeänsä tatareille orjiksi, jotka eivät kysyneet Jumalaa, majesteettia, isänmaata tai esivaltaa. Mistä te voitte löytää samanlaisia hirmutekoja, missä muualla on harjoitettu sellaista julmuutta kuin nuo ovat harjoittaneet naisia ja pieniä lapsia kohtaan, missä muualla näette tuollaisia kauheita rikoksia? Onko paalu ja hirsipuu siitä liikaa? Hyi, hyi, teillä on rautainen käsi, mutta naisen sydän. Näinhän minä kuinka te, kun Puljania kärvennettiin, ähkyitte ja sanoitte, että mieluummin olisitte tappanut hänet heti paikalla. Mutta ruhtinas ei olekaan akka, hän tietää kuinka on palkittava ja kuinka rangaistava. Mitä te täällä lörpöttelette joutavia.
— Minähän sanoin, etten tiedä, selitteli herra Longinus.
Mutta vanhus läähätti vielä kauvan, sivellen kädellään maidonkarvaisia hapsiaan ja mutisten:
— Punaista… hm, punaista… hm, onko se sitte jotakin uutta. Siinä päässä joka sen on keksinyt, on kaikki sekaisin.
Tuli hetken hiljaisuus, vain akkunan läpi saatto kuulla juopottelevan aatelin meluamisen.
Herra Wolodyjowski keskeytti tuvassa vallitsevan hiljaisuuden.
— Mitäs te sitten arvelette? Mikä teidän mielestänne vaivaa meidän herraamme?
— Hm, sanoi vanhus, — en ole hänen uskottunsa enkä siis tiedä sitä. Mutta jotakin hän miettii ja käy sisällistä taistelua. Ja kova se taistelu onkin, sehän on luonnollista, sillä jota suurempi sielu, sitä raskaampi tuska —. Eikä vanha ritari erehtynytkään. Juuri samalla hetkellä ruhtinas, päällikkö ja voittaja virui kortteerissaan tomussa ristiinnaulitun kuvan edessä, käyden vaikeinta taistelua elämässään.