Vartiat Zbarazin linnassa huutelivat jo puoliyön tuloa, mutta yhä keskusteli Jeremi Jumalan ja oman ylhäisen sielunsa kanssa. Järki, omatunto, isänmaanrakkaus, ylpeys, tieto omasta voimasta ja suurista tehtävistä kävivät hänen rinnassaan niin kovaa taistelua, että sekä rinta että pää olivat särkyä ja tuska kouristeli hänen kaikkia jäseniään. Puolan primaksen, kanslerin, senaatin, ylipäällikköjen ja hallituksen tahdosta välittämättä olivat voittajan luokse rientäneet kaikki värvätyt joukot, aateli ja yksityiset lippukunnat, sanalla sanoen: koko valtakunta oli antautunut hänen käsiinsä, paennut hänen siipiensä suojaan, uskonut kohtalonsa hänen nerolleen ja parhaitten poikiensa kautta huutanut: pelasta, sillä sinä yksin voit pelastaa! Vielä kuukausi tai kaksi — ja Zbarazin luona on oleva satatuhatta sotilasta, jotka ovat valmiit elämästä ja kuolemasta taistelemaan sisällisen sodan lohikäärmettä vastaan! Nyt alkoivat tulevaisuudenkuvat kunnian ja voiman valon kirkastamina solua ruhtinaan silmien editse. Ne jotka tahtoivat sivuuttaa ja nöyryyttää hänet tulevat vielä vapisemaan, hän tempaa mukaansa nuo rautaiset ratsujoukot ja vie ne Ukrainan aroille, vie ne sellaisiin voittoihin, ettei historia vielä ole moisista kertonut. Ruhtinas tuntee omaavansa vastaavan voiman, hänen hartioilleen kasvavat siivet, sellaiset, jommoiset ovat pyhän arkkienkeli Mikaelin hartioilla, hän muuttuu tällä hetkellä jättiläiseksi, joka ei mahdu kokonaiseen linnaan, ei kokonaiseen Zbaraziin, ei edes koko Vähävenäjään. Totta tosiaan hän tuhoaa Chmielnickin, hän tallaa alleen kapinalliset, hän palauttaa isänmaahan levon ja rauhan… Hän näkee edessään laajat kentät, kymmentuhantiset sotajoukot, hän kuulee tykkien paukkeen, taistelua, taistelua, kuulumatonta hävitystä! Kymmenettuhannet ruumiit, kymmenet tuhannet liput peittävät verellä tahratut arot, ja hän tallaa alleen Chmielnickin ruumiin ja sotatorvet toitottavat voittoa ja ääni vyöryy meriltä merille… Ruhtinas heittelehtii ja ojentaa käsiään Kristusta kohden, mutta Herran pään ympärillä palaa jokin punainen valo. "Kristus, Kristus!" huutaa hän, "sinä tiedät, sinä näet, että minä voin sen tehdä, sano minulle, että minun tulee!"
Mutta Kristus vain päästää pään rinnalleen ja vaikenee niin tuskallisen surullisena ikäänkuin hänet juuri hetki sitte olisi ristiinnaulittu. "Sinun kunniaksesi sen teen!" huutaa ruhtinas — "non mihi! non mihi! sed nomini Tuo da gloriam! Ei minulle, ei minulle, vaan omalle nimellesi anna kunnia. Uskon ja kirkon, koko kristikunnan kunniaksi, oi Kristus, Kristus sen teen!" Ja uusi kuva välähtää taasen sankarin silmien eteen. Tämäpä tie ei vielä lopu siihen voittoon, joka saadaan Chmielnickistä. Tukahutettuaan kapinan hän vielä vahvistuu ja saa lisää jättiläisvoimia, sillä hän liittää kymmenet tuhannet kasakat aatelin kymmeniin tuhansiin ja marssii niin eteenpäin. Hän hyökkää Krimiin, saavuttaa hirveän lohikäärmeen sen omassa pesässä ja pystyttää ristin sinne, missä tätä ennen eivät kirkonkellot koskaan ole kutsuneet uskovaisia rukoukseen…
Tai hän lähtee maihin, joita ruhtinas Wisniowieckin ratsujen kaviot jo ovat tallanneet, hän lähtee Puolan rajoille ja levittää kirkon alueen maailman ääriin asti…
Missä onkaan tämän pyrkimyksen määrä, missä tämän kunnian, voiman ja mahdin loppu? Sitä ei ole ollenkaan…
Linnan kammioon lankeaa kuun kirkas valo, mutta kellot lyövät jo myöhäistä hetkeä ja kukot laulavat. Kohta nousee päivä. Tuleeko tämän päivän taivaalla olemaan auringon rinnalla uusi aurinko, joka loistaa maan päällä?
* * * * *
Aivan niin! Lapsi olisi ruhtinas eikä mies, jollei hän sitä tekisi, jos hän jostakin syystä ei kuulisi ääntä, joka kutsuu häntä uusiin tehtäviin. Ja hän tunteekin jo jonkinlaista rauhaa, jonka laupias Kristus valaa häneen. Olkoon Hänelle siitä ylistys! Jo toimii hänen ajatuksensa levollisemmin, jo katselee hän sielunsa silmillä ikäänkuin keveämmin isänmaan tilaa ja kaikkia asioita. Kanslerin ja noiden Varsovan herrojen sekä Braclawin vojevodan politiikka on huono ja isänmaalle turmiollinen. Ensimäinen tehtävä on Zaporozen kukistaminen, se on tuhottava veriin, hävitettävä, perinpohjin voitettava, ja sitten vasta on poistettava väärinkäytös ja sorto, sitten vasta järjestys ja rauha palautettava. Maa on herätettävä uuteen elämään. Kas siinä ainoa menettely, joka on suuren ja jalon valtakunnan arvoinen. Ennen, ennen ehkä olisi voinut menetellä toisin, mutta nyt ei. Mitäpä hyödyttävät neuvottelut, kun vastassasi on kymmeniä tuhansia miehiä aseissa? Ja vaikkapa saataisiinkin aikaan jonkinlainen sovinto, niin mikä pätevyys sillä olisi? Ei, ei. Ne ovat unikuvia, haaveita, ne vain pidentävät sotaa vuosisadoiksi, ne vain synnyttävät vastaisuudessa kokonaisen meren kyyneliä ja verta. Valitkoot he vain tuon yhden suuren, jalon ja mahtavan tien — silloin hän ei enään tahdo eikä pyydä mitään muuta. Silloin hän asettuu Lubnieensa ja odottaa hiljaa kunnes Gradywon läpitunkevat torvet jälleen kutsuvat hänet työhön…
Valitkoot! Ketkä valitsisivat? Senaattiko, meluisat valtiopäivätkö, kansleriko, primasko, päällikötkö? Kukapa toinen kuin hän ymmärtäisi tuon suuren ajatuksen? Ja kukapa voisi sen toteuttaa? Jos sellainen mies löytyy, niin saadaan aikaan sovinto. Mutta missä hän on? Kenellä täällä on voima? Hänellä yksin, ei kenelläkään muulla. Hänenpä luoksensa rientää aatelisto, hänenpä luoksensa tulvivat sotajoukot, hänenpä käsissänsä on valtakunnan miekka. Kansan tahtohan Puolaa hallitsee silloinkin, kun sen valtaistuimella on hallitsija. Mutta varsinkin aikana, jolloin ei ole herraa. Se, kansan tahto, se on suprema lex, korkein laki, ja sen julkilausuu valtiopäivillä ei ainoastaan edustajat, senaatti ja kansleri, ei ainoastaan kirjoitetut lait ja julistuskirjat, vaan vielä voimakkaammin, vielä selvemmin — teko. Kuka hallitsee Puolassa? — Ritarisääty. Ja kas nyt kokoontuu tuo ritarisääty Zbaraziin ja sanoo hänelle: sinä olet meidän johtajamme. Koko valtakunta luovuttaa hänelle vallan, ilman äänestystä, tosiasiain voimalla, ja toistaa: sinä olet johtaja. Pitäisikö hänen silloin epäillä? Mitä nimittämistä hän enään kaipaa? Keneltä hänen on sitä odotettava? Niiltäkö, jotka pyrkivät kukistamaan valtakunnan ja nöyryyttämään häntä?
Ja miksi? Siksikö että kun kauhu valtasi kaikki, kun hetmanit joutuivat vankeuteen, sotajoukot tuhottiin, herrat piiloutuivat linnoihinsa ja kasakka laski jalkansa Puolan rinnalle, hän yksin työnsi pois tuon jalan ja nosti tomusta — Puola-äidin taintuneen pään, uhraten sen puolesta kaikkensa, elämänsä, omaisuutensa, pelastaen sen häpeästä ja kuolemasta, hän, voittaja!
Ottakoon vallan se joka on häntä ansiokkaampi! Pysyköön valta niissä käsissä, joille se oikeudenmukaisemmin kuuluu. Hän puolestaan luopuu mielellään tuosta taakasta, hän sanoo mielellään sekä Jumalalle että valtakunnalle: laskekaa palvelijanne lepoon, sillä onhan hän jo sangen uupunut ja väsynyt. Ja lisäksi on hän varma, että hänen muistonsa ei häviä.