Tämä otti tuopin varovaisesti, molemmin käsin, jottei vaahto hajoaisi, vei sitte tuopin viiksiensä alle, taivutti päänsä taaksepäin ja joi verkalleen, välillä hengittämättä. Hän joi juomistaan niin että kasakat jo alkoivat ihmetellä.
— Näitkös, kuiskasivat he toinen toisillensa, — hänellä on ollut kuume.
Herra Zagloban pää taipui taipumistaan verkalleen taaksepäin, kunnes hän vihdoin irroitti tuopin punaisiksi paisuneiden kasvojensa yhteydestä, pyyhkäisi huuliaan, kohotti kulmakarvojaan ja sanoi ikäänkuin itsekseen:
— Ei ole hullumpaa simaa, tarpeeksi kauvan maannutta! Huomaahan sen heti, ettei se ole hullumpaa! Vahinko on kuin onkin kaataa tuollaista simaa moukkien kurkkuun, riittää niille tavallinen vierrekin. Väkevää simaa, väkevää! Tunnen, että se on tuottanut minulle lievennystä ja hiukan lohtua.
Herra Zagloba oli todella saanut lievennystä, hänen päänsä oli käynyt selväksi ja hänen rohkeutensa oli kasvanut. Saattoi selvästi huomata, että hänen verensä simalla sekoitettuna muodosti erinomaisen liköörin, juuri sellaisen, jommoisesta hän itse oli puhunut ja josta koko ruumiiseen leviää miehuutta ja urheutta.
Hän viittasi kädellään kasakoille, että he huoleti saavat jatkaa juomistaan. Käännyttyään heistä poispäin hän hitaasti kulki pihan poikki, tarkasteli visusti kaikkia nurkkia, kävi vallihaudan poikki johtavan sillan yli ja kääntyi siitä kulkemaan paaluaitaa pitkin, nähdäksensä, vahtivatko vartiat hyvin taloa.
Ensimäinen vartia nukkui, toinen, kolmas ja neljäs samoin. He olivat matkasta väsyneitä, sitäpaitsi he jo valmiiksi juopuneina olivat tulleet asemilleen ja nukkuneet heti.
— Voisinpa vaikka salaa viedä jonkun niistä mukaanikin, jotta minulla olisi palvelijapoika käskettävänäni, mutisi herra Zagloba.
Sen sanottuaan hän palasi kartanoon ja meni jälleen tuohon kohtalokkaaseen eteiseen. Sieltä hän katsahti Bohuniin ja, nähdessään ettei hänessä tunnu mitään elämän merkkiä, palasi hän Helenan ovelle, avasi sen hiljaa ja astui huoneeseen, josta kuului ikäänkuin rukouksen hyminää.
Tässä huoneessa asui oikeastaan ruhtinas Wasili, mutta Helena oli ruhtinaan luona, koska hänen läheisyydessään tuntui turvallisemmalta. Sokea Wasili oli polvillaan pyhän neitsyen kuvan edessä, jota valaisi, lamppu, ja Helena hänen rinnallaan. Molemmat rukoilivat ääneen. Huomattuaan Zagloban käänsi Helena häneen pelästyneen katseen. Zagloba laski sormen huulilleen.