— Minä juuri.
— Tulkaa, että ehdimme hevosten luo. Tuolla he kaikki makaavat juopuneina. Yö on pimeä, ennenkuin he heräävät, olemme 'me' kaukana. Varovasti, tuossa makaavat ruhtinaat.
— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kuiskasi Helena.
KOLMAS LUKU.
Ääneti ja verkalleen kulki kaksi ratsastajaa metsäisessä rotkossa lähellä Rozlogin kartanoa. Yö oli käynyt sangen pimeäksi, sillä kuu oli aikoja sitten laskenut ja lisäksi peittivät pilvet taivaanrannan. Rotkossa ei saattanut nähdä kolmea askelta hevosten eteen, nekin kompastuivat vähänpäästä tien poikki kulkeviin puunjuuriin. He kulkivat hyvän aikaa mitä suurimmalla varovaisuudella, vasta silloin, kun jo näkyi rotkon aukko ja avonainen aro, jota pilvien harmaa heijastus heikosti valaisi, kuiskasi toinen ratsastajista:
— Hevosen selkään!
He lähtivät kiitämään kuin kaksi tatarilaisten jousista ammuttua nuolta ja vain kavioiden kopse kuului heidän takanaan. Pimeä aro näytti pakenevan hevosten jalkain alta. Yksinäiset tammet siellä täällä tienvarrella väikkyivät heidän ohi kiitäessään kuin aaveet, ja niin he kiitivät kauvan, kauvan, levähtämättä. Vihdoin alkoivat hevoset vetää korviaan taapäin ja läähättää väsymyksestä, niiden juoksu kävi yhä raskaammaksi ja hiljaisemmaksi.
— Ei auta, täytyy antaa hevosten hiljentää vauhtia, virkkoi tanakampi ratsastajista.
Mutta samassa alkoi aamunkoittokin karkoittaa yötä arolta. Yhä suuremmat alat avaruutta tulivat esiin varjosta ja aropensaat, kaukaiset puut ja kummut piirtyivät vähitellen näkyviin. Ilmaan vuosi yhä enemmän valoa, valkeat välkkeet valaisivat jo myöskin ratsastajien kasvoja.
Ne olivat herra Zagloba ja Helena.