— Niin, kas raudan kuumuudesta jäi vain kaihi. Mutta vähät niistä!
Mitä neiti nyt aikoo tehdä tuolle tukallensa?
— Mitäs muuta kuin se täytyy leikata poikki.
— Niin täytyy, mutta millä?
— Teidän sapelillanne.
— Päitä kyllä voi leikata sapelilla, mutta en tiedä miten lie hiusten! Quo modo?
— Tiedättekös mitä — minä asetun istumaan tuolle kaatuneelle puulle ja annan hiusten valua kannolle. Ja te saatte siinä lyödä ne poikki. Mutta älkää vain lyökö minun päätäni.
— Sitä ei neidin tarvitse peljätä. Juovuksissa ollessa minä monasti olen leikannut sapelilla kynttilän sydämen, koskettamatta itse kynttilää. Enkä minä nyt teillekään tee mitään pahaa, vaikka tämä onkin ensimäinen tilaisuus tätä laatua.
Helena asettui kannon juurelle, heitti sen poikki tavattoman isot mustat hiuksensa ja nosti silmänsä herra Zaglobaa kohti.
— Olen valmis, sanoi hän, — lyökää. Ja hän hymyili hiukan surullisesti, sillä hänen kävi sääli hiuksiansa, jotka tuskin sai mahtumaan kahteen kouraan. Vaikealta tuntui herra Zaglobastakin. Hän kierteli kantoa, voidakseen paremmin tähdätä iskunsa, ja murahteli:
— Hyi olkoon! Mieluummin minä rupeaisin kasakkain tukanleikkaajaksi. Melkeinpä tuntuu siltä kuin ryhtyisin pyövelintyöhön — pyövelithän, niinkuin neiti tietää, leikkaavat noita-akoilta hiukset päästä, jotta piru ei voisi kätkeytyä hiuksiin ja sieltä voimallansa estää kidutuksen vaikutusta. Mutta neiti ei ole mikään noita ja siksi tuntuu minun toimeni niin inhoittavalta, että jos herra Skrzetuski ei sen takia leikkaa minulta korvia päästä, niin sanon, että hän on huono mies. Oikein nousevat käteni kananlihalle. Ummistakaa nyt edes silmänne, hyvä neiti.