— Olen valmis, sanoi Helena.
Herra Zagloba nousi pystyyn ikäänkuin olisi kohottautunut jalustimissaan. Ohut teräs suhahti ilmassa ja heti valuivat pitkät mustat suortuvat sileää kannonkuorta myöten maahan.
— Olen valmis, sanoi vuorostaan Zagloba. Helena nousi vikkelästi ja samassa lehahtivat hänen lyhyeksi leikatut hiuksensa mustana kehänä kasvoja vastaan. Hänen poskilleen nousi kaino puna, sillä tähän aikaan pidettiin tytön hiusten leikkaamista suurena häpeänä. Helenan puolelta todella oli ollut kysymys uhrista, jonka hän saattoi tehdä vain välttämättömyyden pakosta.
Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä eikä herra Zagloba, joka itsekin oli tyytymätön tekoonsa, yrittänytkään häntä lohduttaa.
— Minusta tuntuu, että nyt olen juljennut tehdä jotakin suorastaan kunniatonta, sanoi Zagloba. — Ja minä toistan, että herra Srzetuskin, jos hän on kunnon kavaljeeri, tekoni takia täytyy leikata minulta korvat. Mutta ei ollut muuta keinoa, sillä armollisen neidin sexus olisi heti arvattu. Nyt voimme ainakin kulkea turvallisesti. Tiestä otin ukolta selvän panemalla tikarin hänen kaulalleen. Sen mukaan mitä hän kertoi, tulemme arolla, näkemään kolme tammea ja niiden likellä on susirotko. Rotkon viereltä tie taasen kulkee Demianowkaan Zolotonoszan suunnalle. Ukko sanoi kuormankuljettajienkin ajavan sitä tietä, niin että ehkä joskus pääsemme istumaan jonkun vankkureille. Raskaita aikoja nämä ovat, hyvä neiti, sellaisia että aina tulemme ne muistamaan. Mutta nyt täytyy luopua sapelistakin, sillä ei soittajaäijän eikä hänen poikansa sovi käyttää aatelismiehen merkkejä. Minä pistän ne tämän kannon alle, ehkäpä Jumala suo minun ne kerran kaivaa sieltä esiin. Monella retkellä on tuo sapeli ollut mukana. Ja moneen seikkailuun se on ollut syynä. Uskokaa pois, hyvä neiti, olisin jo rykmentin päällikkö, jollei olisi ollut ihmisten kateutta ja ilkeyttä. He ovat aina syyttäneet minua siitä, että himoitsen väkeviä juomia. Mutta sellainen se on tämä maailma. Ei ole missään oikeutta. Kun minä nyt en ole syössyt itseäni perikatoon niinkuin mikäkin tyhmyri, vaan kuin mikäkin Cunctator yhdistänyt miehen rohkeuteen varovaisuuden, niin herra Zacwilichowski esimerkiksi sanoi, että pelkuri aina kulkee seurassani. Hyvä mies, mutta ilkeä kieli! Vielä tässä hiljan hän hämmästeli minua siitä, että olen veljestellyt kasakoitten kanssa. Mutta ilman tuota veljestelyä armollinen neiti varmaan ei olisi eheänä päässyt Bohunin kynsistä.
Näin puhuen piiloitti herra Zagloba sapelit kannon alle ja peitti ne ruoholla. Sitte ripusti hän olkapäilleen repun ja harpun, otti käteensä sauvan johon oli pistetty muutamia piikiviä, heilautti sitä ja sanoi:
— No, eipä se olekaan hullumpi, voihan sillä iskeä tulta jonkin koiran tai suden silmien edessä ja lukea montako hammasta sillä on. Pahinta vain on, että täytyy käydä jalan. Mutta mikäs tässä auttaa, lähdetään pois liikkeelle.
He lähtivät. Mustatukkainen poika kulki edellä ja ukko seurasi häntä. Ukko murahteli ja kiroeli, sillä vaikka arolla puhaltelikin tuulenhenki, niin oli hänen kuuma kulkea jalan. Samainen arotuuli ahavoitti ja rusketutti pian kauniin pojan kasvot. Ennen pitkää he tulivat rotkolle. Sen pohjalla pulppusi lähde, jonka läpikuultava vesi vuosi Kahamlikiin. Rotkon luona, vähän matkan päässä joesta, kasvoi kummulla kolme mahtavaa tammea. Niitä kohden ohjasivat matkustajamme askeleensa. Pian tapasivat he myöskin tien jäljet. Tie oli keltaisenaan kukkia, jotka olivat kasvaneet esiin siinä kulkeneiden eläinten lannasta. Tällä hetkellä ei näkynyt ainoatakaan kuormankuljettajaa, ei tuntunut kärrynrasvan hajua eikä näkynyt verkalleen astuvia harmaita härkiä. Siellä täällä vain oli susien kuljettamia ja auringon valkaisemia eläinten luita. Matkamiehemme kulkivat pysähtymättä, leväten vain jonkun kerran, varjoisissa tammilehdoissa. Mustatukkainen poika pani silloin nukkumaan viheriälle nurmelle ja ukko vartioi häntä. Tuontuostakin piti kulkea purojenkin poikki ja missä ei ollut kaalamoa, siellä he hakivat kunnes löysivät sellaisen, käyden pitkät matkat rantaa myöden. Tällöin ukko välistä nosti pojan käsilleen, osoittaen kerjäläiselle harvinaista voimaa. Mutta hän olikin tanakka ukko. Ja niin he käydä laahustivat iltaan asti, kunnes vihdoin poika istuutui tien oheen tammimetsässä ja sanoi:
— Nyt en enään jaksa, voimani ovat kuin ovatkin lopussa. En jaksa kauvemma, panen tuohon maata ja kuolen.
Ukko hätääntyi.