— Näitä kirottuja erämaita! Ei taloa, ei asumusta tien varrella, ei ainoatakaan elävää sielua! Mutta emme me voi tännekään jäädä yöksi, nyt on jo myöhäinen ilta, tunnin päästä tulee pimeä. Kuulkaas sentään, hyvä neiti…
Ukko vaikeni ja hetken vallitsi syvä hiljaisuus. Yhtäkkiä sen keskeytti jokin kaukainen synkkä ääni, joka tuntui tulevan miltei maan sisästä. Todellisuudessa se kuitenkin tuli rotkosta likellä tietä.
— Siellä on susia, sanoi herra Zagloba. — Viime yönä meillä oli hevoset ja sudet söivät ne meiltä. Nyt ne kai aikovat ottaa meidät itsemme. Kyllähän minulla on pistoli viitan alla, mutta riittäneekö ruutia kahteen laukaukseen enkä mielelläni tahtoisi joutua tortuksi susien häissä. Kuuletteko: taas!
Ulvonta kuului jälleen. Se tuntui lähenevän.
— Nouse, lapseni, sanoi ukko, — jollet jaksa käydä, niin kannan sinut. Mikäs tässä auttaa. Huomaan, että liian paljon pidän armollisesta neidistä. Varmaan teen sen siksi, ettei minulla, vanhainpoikain säädyssä kun olen elänyt, ole omia oikeita jälkeläisiä. Ja jos onkin laittomia, niin ne ovat muhamettilaisia, sillä minähän olen niin kauvan ollut Turkissa. Minuun loppuukin Zaglobain suku Wczelen vaakunaa. Neidistä tulee minun vanhuuteni holhooja. Mutta nyt teidän täytyy nousta, tai istua minun olkapäilleni.
— Jalkani ovat käyneet niin raskaiksi, etten voi niitä liikuttaa.
— Ja neiti kehui minulle voimiaan! Mutta hiljaa, hiljaa! Jumaliste, kuulen koirien haukuntaa. Niin juuri, koiria ne ovat eivätkä susia. Silloin on varmaan Demianowka, josta ukko minulle puhui, lähellä. Luojan kiitos! Luulin jo, että täytyisi sytyttää tuli turvaksi susia vastaan, mutta varmaan olisimme molemmat nukahtaneet, sillä molemmat olemme uuvuksissa. Aivan oikein, koirat siellä haukkuvat, kuuletteko?
— Lähdetään, sanoi Helena, joka yhtäkkiä oli saanut takaisin voimia.
Tuskin olivat he päässeet metsän piiristä, kun lukuisista asumuksista muutaman sadan askeleen päässä tuikki valoja heitä vastaan. Niinikään näkivät he kreikanuskoisen kirkon kolme kupolia, jotka aivan äskettäin olivat katetut uusilla päreillä. Iltaruskon viimeiset välkkeet heijastuivat niihin.
— Aivan niin, se on Demianowka, se ei voi olla mikään muu, sanoi herra Zagloba. — Laulaja-ukot ovat kaikkialle tervetulleita, ehkäpä, jos hyvin sattuu, jossakin saamme illallisen ja yösijan ja ehkäpä hyvät ihmiset saattavat meitä hevosella eteenpäinkin. Odottakaappas, hyvä neiti, tämähän on ruhtinaan kylä. Varmaan täällä asuu ala-starosta. Nyt saamme sekä lepoa että uutisia. Varmaan ruhtinas jo on matkalla, ehkäpä pelastuksemme on lähempänä kuin neiti luuleekaan. Mutta muistakaa, että olette mykkä. Minun täytyy jo peruuttaa sanojani, sillä äskenhän käskin sanoa itseäni Onufrijksi, mutta jos kerran olette mykkä, niin ettehän te voi nimittää minua siksi. Minä kyllä sitte puhun sekä omasta puolestani että teidän puolestanne, ja minä puhunkin talonpoikaiskieltä yhtä hyvin kuin latinaa. Eteenpäin! Kas tuossahan ensimäiset asumukset jo ovatkin. Hyvä Jumala, milloin tämä meidän harhailumme loppuu! Jos saisimme edes lämmitettyä olutta, minä kiittäisin Jumalaa siitäkin.