Herra Zagloba vaikeni ja hetken ajan he hiljaa astelivat rinnan.
Sitten Zagloba taasen alkoi:
— Mutta muistakaakin nyt, neiti, että olette mykkä. Jos joku teiltä kysyy jotakin, niin osoittakaa heti minua ja sanokaa: hm, hm, hm. Kyllähän minä olen huomannut, että te yleensäkin olette varovainen, ja nyt on henkemme kysymyksessä. Jos sattumalta tapaisimme hetmanien tai ruhtinaan lippukuntia, niin silloin heti ilmaisemme keitä olemme, varsinkin jos joukossa olisi jokin kohtelias upseeri ja herra Skrzetuskin tuttu. Aivan oikein, neitihän onkin ruhtinaan holhokki, niin että teidän ei hänen sotamiestensäkään puolelta tarvitse peljätä mitään. Mutta mikäs tuli tuolla leimuaa, noin alhaalla? Ahaa, siellä on sepän paja, näkyypä ympärillä olevan paljon ihmisiäkin. Mennäänpäs sinne.
Matalalla paikalla rotkon suulla oli todella paja, tulisijasta lenteli kimputtain kultaisia kipeniä ja ovesta ja seinien monista raoista loimusi kirkas valo, jonka sisällä hääräävät tummat haamut silloin tällöin kaihtoivat. Ulkona pajan edessä näkyi yön hämärässä muutaman kymmenen hengen suuruinen ihmisjoukko. Vasarat kalskuivat tahdissa, kalke kuului yltympäri. Tähän ääneen sekaantuivat laulut pajan edustalla, keskustelevien hälinä ja koirien haukunta. Pantuaan merkille kaikki mitä näki, suuntasi herra Zagloba kulkunsa rotkoa kohden, heläytti harppunsa kieltä ja alkoi laulaa:
Hei kummun rintehellä nyt viljaa leikataan, mut ohi kummun rinteen, tuon rinteen vihreän kasakka ratsastaa.
Näin laulaen läheni hän joukkoa pajan edustalla. Nyt saattoi jo eroittaa yksityisiä ihmisiä, he olivat talonpoikia ja melkein kaikki juovuksissa. Useimmilla oli käsissä seiväs, muutamien seipäänpäissä näkyi viikatteenterä tai keihäänkärki. Sepät pajassa valmistivat paraillaan noita kärkiä ja taivuttivat viikatteita.
— Kas vaari, vaari! huudahdettiin joukosta. — Hyvää päivää, sanoi herra Zagloba.
— Jumal' antakoon.
— Sanokaahan, lapset, onko tämä jo Demianowka?
— On. Kuinka niin?
— Minulle vain sanottiin tuolla tiellä, jatkoi ukko, — että täällä asuu hyviä ihmisiä, jotka ottavat vaarin hyvin vastaan, ruokkivat, juottavat, antavat yösijan ja rovon kouraan. Minä olen jo niin vanha, olen tullut pitkän matkan päästä eikä tuo poikakaan enään jaksa edemmäksi. Hän, mykkä poloinen, taluttaa minua vanhaa, sillä en näe, olen sokea raukka. Jumala teitä siunatkoon ja pyhä Nikolai ihmeitten-tekijä siunatkoon, pyhä Onufrij siunatkoon. Toiseen silmääni vielä jäi vähän Jumalan valoa, mutta toinen on aivan pimeä. Minä kävelen harppu selässä, laulan laulujani ja elän kuin linnut sillä, mikä putoaa hyvien ihmisten käsistä.