— Ja kenenkäs te aiotte surmata? Talonpojat katsahtivat toisiinsa.
— Hänetkö? kysyi vaari.
— Emme uskalla.
— Ette uskalla, lapset, ette uskalla. Minä olen ollut Lubniessa ja omin silmin nähnyt ruhtinaan. Kauhea hän on. Kun hän huutaa, niin metsän puut tärisevät, ja kun hän polkee jalkansa maahan, niin syntyy rotko. Kuningaskin pelkää häntä ja hetmanit tottelevat häntä ja kaikki häntä pelkäävät. Ja sotaväkeä hänellä on enemmän kuin khanilla ja sulttaanilla. Älkää uskaltako, lapset, älkää uskaltako. Ette te hae häntä, vaan kyllä hän hakee teidät. Ja sittenkään te ette vielä tiedä sitä minkä minä tiedän, nimittäin, että kaikki ljahit kiirehtivät hänen avukseen. Ja tietäkää, että jokainen ljahi on sapeli.
Synkkä hiljaisuus vallitsi joukossa. Vaari kosketteli taasen harppuansa. Vihdoin hän, kasvot kääntyneinä kuuta kohden, sanoi:
— Ruhtinas tulee, tulee. Ja hänen mukanaan on niin monta töyhtöä ja lippua kuin taivaalla on tähtiä ja arolla karhiaisia. Tuuli kiitää hänen edellään ja valittaa ja tiedättekö, lapset, mitä se valittaa? Teidän kohtaloanne se valittaa. Mutta sen edellä kulkee kuolemaemo viikatteineen ja soittaa. Ja tiedättekö miksikä se soittaa? Teidän kaulojanne ajatellen se soittaa.
— Jumala armahda! lausuivat hiljaa muutamat kimeät äänet.
Ja taasen kuului ainoastaan vasaroiden kalke.
— Kukas täällä on ruhtinaan komisariuksena? kysyi vaari.
— Herra Gdeszynski.
— Ja missä hän on?