Vanhasta arosudesta tuntui aavoilla aroilla melkein ahtaalta.
Hän tunsi, että vaikka hän itse oli susi, niin hän tuossa herra
Zaglobassa oli kohdannut ketun.
Yhtäkkiä hän iski käden otsaansa.
Ja miksikäs tuo vaari yllytti talonpoikia lähtemään Zolotonoszaan, jonka takana oli Prohorowka ja sen takana taas, Dnieperin toisella puolella, hetmanit ja koko kruunun armeijan leiri?
Anton päätti kuin päättikin joka tapauksessa lähteä Prohorowkaan.
Jos hän nyt, tultuansa rannalle saa tietää, että hetmanin joukot ovat toisella puolella, niin hän ei lähde yli, vaan kulkee alas jokea ja yhtyy vastapäätä Czerkasya Bohuniin. Sitäpaitsi hän varmaan matkalla saa lisää tietoja Chmielnickistä. Tiesihän Anton jo Plesniewskin tunnustuksesta, että Chmielnicki oli valloittanut Czehrynin, että hän oli lähettänyt Krywonosin hetmaneja vastaan ja että hän itse Tuhaj-bejn kanssa paraikaa marssi heidän jäljessään. Kokeneena sotilaana ja perinpohjin tuntien paikat katsoi Anton nimittäin varmaksi, että taistelu jo oli tapahtunut. Siinä tapauksessa piti vain saada tieto, kumpiko oli voittanut. Jos Chmielnicki oli lyöty, niin hetmanin joukot hajaantuivat ajaakseen niitä takaa koko Dnieperin tämänpuoleiselle alueelle eikä Zaglobaa siinä tapauksessa kannattanut hakea. Mutta jos Chmielnicki oli voittanut?… Tosin Anton ei siihen paljoakaan uskonut, olihan helpompi lyödä hetmanin poika kuin itse hetmani, helpompi voittaa etujoukko kuin koko armeija.
— Äh, arveli vanha kasakka, — meidän atamanimme tekisi viisaammin, jos hän pitäisi huolta omasta nahastaan eikä tytöstä. Czehrynin luona sopisi mennä Dnieperin yli ja sitte rientää Sicziin niin kauvan kuin aikaa vielä on. Täällä ruhtinas Jareman ja hetmanien välissä käy hänen vaikeaksi istua.
Näin miettien hän kasakkoineen nopeasti lasketti Sulajoen suunnalle. Heti Demianowkan takana oli hänen mentävä yli joen, kulkeaksensa Prohorowkaa kohden. He tulivat Mohilnaan saman joen varrella. Täällä oli kohtalo Antonille erittäin suosiollinen, sillä vaikka Mohilna, samoin kuin Demianowkakin, oli tyhjänä, tapasi hän heti lautan ja kuljettajat, jotka olivat vieneet Dnieperille pyrkivät talonpojat joen yli. Dnieperin tausta, sijaiten aivan ruhtinaan käden ulottuvilla, ei ollut uskaltanut nousta, mutta sensijaan olivat talonpojat kaikista kylistä, kartanoista ja kauppaloista paenneet, liittyäksensä Chmielnickiin ja asettuakseen hänen lippujensa alle. Sanoma zaporogilaisten voitosta Keltaisen Veden luona oli lentänyt kuin lintu läpi koko Dnieperin takaisen seudun, villi rahvas ei enään voinut pysyä levollisesti kotona, vaikkei se juuri täällä ollutkaan saanut kokea sanottavaa kovuutta, ruhtinas, joka kuten sanottu kapinallisia kohteli aivan säälimättömästi, oli todellinen isä rauhallisille asukkaille eivätkä hänen komisariuksensa uskaltaneet tehdä vääryyttä alaisellen rahvaalle. Täkäläinen rahvas, joka vasta äskettäin oli ryöväreistä muuttunut maanviljelijöiksi, ei kuitenkaan sietänyt mitään lakia, hallitusta ja järjestystä, vaan oli tilaisuuden tullen valmis pakenemaan sinne missä sen edessä väikkyi villin vapauden toivo. Monesta kylästä pakenivat nyt naisetkin Chmielnickin luo. Czabanowkasta ja Wysokosta lähti koko väestö, polttaen takaansa asumukset, jottei enään olisi minne palata. Niissä kylissä, minne vielä oli jäänyt vähän väkeä, varustauduttiin minkä kerittiin aseilla.
Anton alkoi heti kysellä lauttamiehiltä, oliko heillä tietoja Dnieperin takaa. Tiedot olivat kuitenkin ristiriitaisia ja hämäriä. Sanottiin että Chmiel taistelee hetmanien kanssa. Toiset väittivät, että hän on lyöty, toiset taas, että hän on voittanut. Eräs talonpoika, joka oli paennut Demianowkan suunnalle, oli kertonut, että hetmanit ovat otetut vangiksi. Lauttamiehet olivat epäilleet, että juuri hän on tuo valepukuinen aatelismies. He eivät kuitenkaan olleet uskaltaneet häntä pidättää, sillä hekin olivat kuulleet, etteivät ruhtinaan joukot ole kaukana. Kauhu lisäsi kaikkialla ruhtinaan sotajoukkojen lukumäärää, tehden niistä joka paikassa läsnäolevia laumoja, eikä tällä hetkellä varmaankaan ollut ainoatakaan kylää Dnieperin takana, jossa ei olisi kerrottu, että ruhtinas on tulossa. Anton huomasi, että hänen miehiänsä kaikkialla pidetään ruhtinas Jeremin etujoukkona.
Pian hän kuitenkin sai lauttamiehet tyyntymään ja alkoi kysellä heiltä Demianowkan talonpoikia.
— Kuinkas sitte, olivat kyllä ja me kuljetimme heidät toiselle puolelle, sanoi lauttamies.