— Ehei, neitosen viemme kuin viemmekin atamanille! Sitte kääntyi hän kasakkainsa puoleen: — Ratsun selkään!
He kiitivät eteenpäin kuin lauma pelästyneitä arokanoja, vaikka tie oli raskas kulkea, koska seutu oli täynnä rotkoja. He ajoivat erääseen suureen rotkoon, jonka pohjalla, lähteen lähettyvillä, kulki aivan kuin luonnon tekemä maantie. Tie ulottui aina Kawrajeciin asti ja niin saattoivat he levähtämättä ajaa hyvän matkaa eteenpäin, Anton kulkien etunenässä parhaimman hevosen selässä. Rotkon leveä suu jo näkyi, kun Anton yhtäkkiä pysäytti hevosensa niin että kipunat takakavioista lensivät kiviä vastaan.
— Mikäs nyt on?
Joukko miehiä ja hevosia oli yhtäkkiä pimittänyt rotkon suun. Se näytti olevan ratsuväkeä, joka parittain ajaen järjestyi kuusi-miehisiksi osastoiksi. Kaikkiaan oli noin kolmesataa hevosta. Anton katsahti joukkoon ja vaikka hän oli vanha soturi ja kaikkinaisiin vaaroihin tottunut, niin hänen sydämensä vavahti ja kasvot kävivät kuolemankalpeiksi.
Hän huomasi heti miehet ruhtinas Jeremin rakuunoiksi.
Myöhäistä oli lähteä pakoon, tuskin kaksisataa askelta oli eroittamassa Antonin joukkoa rakuunoista eivätkä kasakkain väsyneet hevoset olisi ehtineet kauvaskaan takaa-ajajien tieltä. Rakuunat taas, huomatessaan kasakat, lähtivät ajamaan täyttä laukkaa. Hetken perästä he joka taholta ympäröivät kasakat.
— Mitä väkeä te olette? kysyi luutnantti uhkaavasti.
— Bohunin, sanoi Anton nähdessään, että täytyi puhua totta, koska itse väritkin jo ilmaisivat heidät.
Tuntiessaan luutnantin, jonka joskus oli nähnyt Perejaslawissa, Anton heti huusi iloa teeskennellen:
— Herra luutnantti Kuszel, hyvää päivää!