— Vai sinäkö, Anton, siellä olet, sanoi luutnantti, tarkasti katsellen esauliin. — Mitä te täällä teette, missä teidän atamaninne on?
— Herra luutnantti, suurhetmani lähetti meidän atamanimme ruhtinas-vojevodan luo pyytämään apua ja niin on atamani lähtenyt Lubnieen, mutta meidän hän käski kulkea pitkin kyliä ottamassa kiinni vakoilijoita.
Anton valehteli kuin palkattu, mutta hän teki sen luottaen siihen, että rakuunalippukunta joka tulee Dnieperin puolelta, ei voi vielä tietää mitään, ei hyökkäyksestä Rozlogia vastaan enempää kuin taistelusta Wasilowkan luona, tai muistakaan Bohunin kujeista.
Luutnantti sanoi kuitenkin:
— Tekisipä mieli uskoa, että aiotte hiipiä kapinallisten luo.
— Ei, herra luutnantti, sanoi Anton. — Jos me tahtoisimme mennä
Chmielin luo, niin emme olisi Dnieperin tällä puolella.
— Se on totta se, sanoi Kuszel, — aivan totta, sitä en voi kieltää.
Mutta ei atamani tapaa ruhtinas-vojevodaa Lubniesta.
— Eikö? Missäs ruhtinas on?
— Hän on ollut Prilukissa, mutta ehkä hän eilen on marssinut
Lubnieen päin.
— Se on vahinko se. Atamanilla oli kirje hetmanilta ruhtinaalle.
Mutta suokaa minun kysyä teidän armoltanne, tekö johdatte sotajoukkoa
Zolotonoszasta?