— En. Me olemme seisoneet Kalenkissa, nyt olemme saaneet käskyn, samoin kuin koko armeija, kokoontua Lubnieen, josta ruhtinas lähtee liikkeelle koko voimallaan. Vaan minnekkä te menette?
— Prohorowkaan, sillä talonpojat kokoontuvat sinne.
— Onko niitä paljonkin jo paennut sinne? — Paljon, paljon.
— No, menkää Jumalan nimessä.
— Kiitämme nöyrästi teidän armoanne. Jumalan haltuun.
Rakuunat väistyivät ja Antonin miehet ratsastivat heidän keskitseen rotkon suulle päin.
Päästyään rotkosta Anton pysähtyi tarkasti kuuntelemaan ja kun rakuunat vihdoin olivat kadonneet hänen näkyvistään ja kun heidän viimeinenkin kavionkapseensa oli vaiennut, kääntyi hän kasakkainsa puoleen ja sanoi:
— Tietäkää, hölmöt, että jollei minua nyt olisi ollut, niin te kolmen päivän päästä saisitte heittää henkenne Lubniessa. Ja nyt hevosen selkään ja liikkeelle niin lujaan kuin vain hevoset kavioistaan pääsevät.
He lähtivät ajamaan täyttä laukkaa.
— Meillä oli hyvä onni, mietti Anton, — kaksinkertainen onni!
Ensinnäkin pelastimme nahkamme ja toiseksi eivät nuo rakuunat tulleet
Zolotonoszasta eikä Zagloba ollut heitä kohdannut, sillä jos hän
olisi heidät tavannut, niin hän nyt jo olisi turvassa takaa-ajajilta.