Onni oli todella herra Zagloballe vastainen, kun ei hän sattunut kohtaamaan herra Kuszelia ja hänen lippukuntaansa, sillä silloin hän yhtäkkiä olisi pelastunut ja päässyt kaikesta pelosta.
Prohorowkassa kohtasi häntä kuin salama selkeältä taivaalta sanoma Korsunin tappiosta. Jo matkalla Zolotonoszaan, kylissä ja yksinäisissä taloissa, oli kulkenut huhu jostakin suuresta taistelusta, vieläpä Chmielin voitosta, mutta herra Zagloba ei ottanut siihen uskoakseen, sillä hän tiesi kokemuksesta, että rahvaan keskuudessa jokainen sanoma kasvaa tavattomassa mittakaavassa ja että rahvas kertoo mielellään ihmeitä, varsinkin kasakkain urotöistä. Mutta Prohorowkassa ei enään saattanut epäillä. Kauhea ja pahaaennustava totuus iski Zaglobaa kuin kirveellä päähän. Chmiel vietti voittojuhlaa, kruunun armeija oli lyöty, hetmanit vangitut, koko Ukraina tulessa.
Herra Zagloba kävi ensi hetkessä aivan neuvottomaksi. Hän olikin kauheassa asemassa. Onni ei suosinut häntä edes matkan päämääräänkään päästyä, sillä Zolotonoszassa ei hän tavannut mitään garnisonia. Kaupunki kiehui täydessä vimmassa ljaheja vastaan ja vanha pieni linnoitus oli jätetty autioksi. Zagloba ei hetkeäkään epäillyt, että Bohun etsii häntä ja että hän ennemmin tai myöhemmin pääsee hänen jäljillensä. Hän koetti niinkuin ahdistettu jänis etsiä lymypaikkoja, mutta hän tunsi perinpohjin ajokoiran, joka häntä ahdisti ja tiesi, ettei tuo koira eksy polulta. Herra Zagloballa oli takanaan Bohun, edessään talonpoikaiskapinan kauhun meri, teurastukset, murhapoltot, tatarilaislaumat ja petomaiset rahvaan joukot.
Pakeneminen sellaisten asianhaarojen vallitessa oli melkein mahdotonta, varsinkin kun mukana oli tyttö, joka vaikkakin puettuna soittajavaarin saattopojaksi, tavattomalla kauneudellaan kaikkialla käänsi puoleensa huomion.
Ei siis ollut kummaa, jos Zagloba kävi neuvottomaksi.
Mutta herra Zagloba ei koskaan ollut pitkiä aikoja neuvottomana. Keskellä pahintakin mielenhämmennystä hän tiesi, tai pikemmin tunsi aivan selvästi, että hän pelkää Bohunia sata kertaa enemmän kuin tulta, vettä, kapinaa, murhaa, vieläpä itse Chmielnickiäkin. Pelkkä ajatus, että hän voisi joutua tuon hirveän hurjapään käsiin, pöyristytti häntä. "Hän se vasta saisi minusta saaliin", toisteli hän toistelemistaan, "ja edessä on kapinan meri".
Oli jäljellä yksi pelastuskeino: heittää Helena, jättää hänet oman onnensa nojaan. Mutta sitä herra Zagloba ei tahtonut tehdä.
— Älköön se tapahtuko, sanoi hän Helenalle. — Armollinen neiti on minulle antanut tehtävän, jonka seuraus on, että minun nahastani tehdään miekantuppi.
Mutta jättää häntä ei hän tahtonut. Hän ei päästänyt tätä ajatusta edes päähänsäkään. Mitä hänen siis oli tekeminen?
— Niin, ajatteli hän, — nyt ei ole aikaa ruveta etsimään ruhtinasta. Edessäni on meri — minä sukellan siis siihen, pääsenhän siten ainakin piiloon ja ehkäpä Jumalan avulla uin toiselle rannallekin.