Ja hän päätti kuin päättikin lähteä Dnieperin oikealle rannalle. Mutta se ei Prohorowkasta käsin ollut mikään helppo asia. Herra Mikolai Potocki oli jo Krzeczowskia ja hänen mukanaan lähetettyjä sotajoukkoja varten koonnut kaikki veneet, proomut ja lautat pienimmästä isoimpaan asti, Perejaslawista alkaen aina Chzehryniin saakka. Prohorowkassa oli vain yksi ainoa rikkinäinen proomu ja tuhannet pakolaiset Dnieperin takaa odottivat pääsyä siihen. Koko kylästä oli vuokrattu kaikki asumukset, tallit, navetat ja ladot, ja kaikki oli äärettömän kallista. Herra Zagloban täytyi todella harpullaan ja laulullaan ansaita leipäpalasensa. He eivät olleet vielä päässeet lähtemään, sillä proomu oli kaksi kertaa mennyt rikki ja paraikaa sitä täytyi korjata. Yön vietti Zagloba istuen Helenan kanssa joen rannalla keskellä juopuneita talonpoikaisjoukkoja, nuotioiden ääressä, ja yö oli tuulinen ja kylmä. Ruhtinatar oli väsymyksestä ja tuskasta aivan uuvuksissaan, sillä talonpoikaissaappaat olivat hanganneet hänen jalkansa haavoille. Hän pelkäsi jo sairastuvansa. Hänen kasvonsa tummenivat ja kalpenivat, hänen ihanat silmänsä alkoivat sammua, joka hetki hänet valtasi pelko, että hänet valepuvun alta tunnetaan, tai että Bohunin lähettämät takaa-ajajat äkkiarvaamatta saapuvat. Tänä yönä täytyi hänen lisäksi katsella kauheaa näkyä: talonpojat olivat Ros-joen suulta tuoneet mukanaan muutamia aatelisia, joiden tarkoitus oli ollut paeta tatarilaisten hyökkäystä Wisniowieckin alueelle, ja murhasivat heidät rannalla mitä kauheimmalla tavalla. Heiltä puhkaistiin kairoilla silmät ja heidän päänsä louhittiin kivien välissä. Prohorowkassa oli myöskin kaksi juutalaisperhettä. Nämä heitti raivoisa joukko Dnieperiin ja kun eivät onnettomat heti painuneet pohjaan, niin upotettiin heidät pitkien keksien avulla. Senjälkeen alkoi melu ja juopottelu. Humaltuneet kasakat mellastivat juopuneiden naisten kanssa, Kauheat naurunrehahdukset kaikuivat kaameina pitkin Dnieperin tummia rantoja. Tuuli heitti hajalleen nuotiotulet, punaiset kekäleet ja kipinät lentelivät vihurin tempaamina jokeen, hukkuakseen sen aaltoihin. Joskus syntyi rannalla äkkikauhu, silloin tällöin huusi nimittäin joku juopunut käheä ääni pimeydestä: pelastakaa itsenne, Jarema tulee! ja joukko heittäytyi hurjana eteenpäin, toinen tallaten toista ja tönien toinentoistaan veteen. Kerran olivat Zagloba ja ruhtinatarkin joutumaisillaan joukon jalkoihin. Yö oli suorastaan helvetillinen eikä se tuntunut loppuvankaan. Zagloba kerjäsi neljännesmitan viinaa, joi itse ja pakoitti ruhtinattarenkin juomaan, sillä muuten hän olisi menehtynyt, tai sairastunut kuumeeseen. Vihdoin viimein alkoi Dnieperin aalto valjeta ja loiskia. Aamu koitti. Päivä tuli pilvinen, synkkä, kalpea. Zagloba halusi mitä pikimmin päästä toiselle rannalle. Onneksi oli proomukin korjattu. Tungos oli kuitenkin kauhea.
— Tilaa vaarille, tilaa vaarille! huusi Zagloba, pitäen edessään, ojennettujen käsiensä välissä, Helenaa ja suojaten häntä tungokselta. — Tilaa vaarille! Minä lähden Chmielnickin ja Krywonosin luo. Tilaa vaarille, hyvät ihmiset, rakkaat kasakat, kuristakoon teidät musta kuolema, teidät ja teidän lapsenne! En näe hyvin, putoan veteen, upotatte poikani, väistykää nyt, lapset, ettei halpaus kangistuttaisi kaikkia jäseniäni — surma teidät vieköön, menehtykää te paaluissa!
Näin ärjyen, kiroten, pyytäen ja mahtavilla kyynärpäillään tönien rahvaan joukkoa sysäsi hän Helenaa eteenpäin proomua kohti. Sitte hän, niin pian kuin oli kiivennyt kannelle, heti taasen alkoi ärjyä.
— Teitä on täällä jo ihan tarpeeksi, mitä te noin tönitte, upotatte vielä proomun, kun teitä tulee tänne noin paljon. Tarpeeksi, tarpeeksi, tulee teidänkin vuoronne, ja jollei tule, niin vähät siitä.
— Tarpeeksi, tarpeeksi! huusivat ne jotka olivat päässeet proomuun.
— Liikkeelle, liikkeelle!
Airot ojentuivat ja proomu alkoi loitota rannalta. Nopea aalto kantoi sitä heti joen juoksun mukana jonkun verran Demontowin suunnalle.
Oli jo päästy joen uoman puoliväliin, kun Prohorowkan rannalta alkoi kuulua huutoa ja kirkunaa. Kauhea hämminki syntyi niiden joukossa, jotka olivat jääneet rannalle, toiset juoksivat kuin hullut Demontowiin päin, toiset hyppäsivät veteen, toiset kirkuivat, heiluttivat käsiään tai heittäytyivät pitkäkseen maahan.
— Mikä on, mitä on tapahtunut? kysyttiin proomussa.
— Jarema, Jarema! paetkaamme! huusivat muut.
Airot putoelivat kuumeentapaisesti veteen. Proomu kiiti kuin kasakan vene aaltoa pitkin.