Äkkiä ilmestyi joitakin ratsumiehiä Prohorowkan rannalle.
— Jareman sotaväkeä! huudettiin proomussa. Ratsumiehet laukkasivat pitkin rantaa, kääntyilivät, kyselivät ihmisiltä jotakin ja vihdoin alkoivat huutaa proomussa olijoille:
— Seis, seis!
Zagloba katsahti rannalle ja kylmä hiki valui hänen ruumiistaan, kiireestä kantapäähän asti: hän oli tuntenut Bohunin kasakat.
Siellä oli todella Anton miehineen.
Mutta, kuten sanottu, herra Zagloba ei milloinkaan ollut kauvan neuvottomana. Hän varjosti nytkin kädellään silmiään, niinkuin hänen huonosti näkevänä olisi täytynyt katsella jonkun aikaa ennenkuin uskoi silmiään. Vihdoin hän alkoi huutaa ikäänkuin häntä olisi nyljetty:
— Lapset, ne ovat Wisniowieckin kasakoita! jumalan ja Pyhän Neitsyen tähden, pian rannalle! Sääli niitä jotka jäivät, mutta lyödään proomu rikki, sillä muuten me kaikki olemme tuhon omia.
— Pian, pian, proomu rikki! huusivat toiset. Nousi kirkuna, jonka seasta oli mahdoton eroittaa huutoja Prohorowkan rannalta. Samassa hetkessä risahti proomu rantasoraa vastaan. Talonpojat alkoivat heti nopeasti hyppiä alas rannalle, mutta toiset eivät vielä olleet ehtineet päästä maihin, kun toiset jo repivät irti proomun laitoja ja hakkasivat kirveellä pohjaan läpiä. Laudat ja lastut alkoivat lennellä ilmassa, onneton haaksi hävitettiin raivolla. Se revittiin palasiksi, kauhu lisäsi hävittäjien voimaa. Kaiken aikaa herra Zagloba ärjyi.
— Lyökää, repikää, irroittakaa, polttakaa, pelastakaa itsenne!
Jarema tulee!
Näin huutaessaan hän terveellä silmällään tuijotti Helenaan ja teki hänelle merkitseviä eleitä.