Samassa tuprahti savu, laukaukset paukahtivat ja joelta kaikui epätoivoinen huuto. Hetken päästä olivat hevoset, kasakat, kaikki häipyneet näkymättömiin. Joki virtasi tyhjänä, vain jossakin kauvempana, aaltojen pyörteessä, häämöitti silloin tällöin näkyviin hevosen vatsa tai kasakan punainen lakki. Zagloba katsahti Helenaan, iskien hänelle silmää.

KUUDES LUKU.

Jo ennenkuin Vähävenäjän ruhtinas-vojevoda tapasi herra Skrzetuskin istumassa Rozlogin raunioilla, oli hän saanut tietää Korsunin tappiosta. Herra Polanowski, ruhtinaan husaaritoveri, oli Sahotynissä hänelle siitä ilmoittanut. Ruhtinas asettui ensin Prilukiin ja lähetti sieltä herra Boguslaw Maszkiewiczin mukana hetmaneille kirjeen, kysyen minne he käskisivät hänen koko sotavoimansa kanssa tulla. Kun herra Maszkiewiczia ja hetmanien vastausta kuitenkaan ei pitkään aikaan kuulunut, marssi ruhtinas Perejaslawia kohden, lähettäen etujoukkoja kaikille suunnille ja antaen käskyn, että ne rykmentit, jotka vielä olivat hajallaan Dnieperin takana ja muualla, kiireimmiten kokoontuisivat Lubnieen.

Nyt sai ruhtinas kuitenkin tietää, että toistakymmentä kasakkalippukuntaa, jotka olivat seisoneet rajaseuduilla tatarilaisalueen suunnalla, oli hajaantunut tai mahdollisesti liittynyt kapinaan. Hän huomasi siis voimiensa yhtäkkiä suuresti supistuneen ja kovasti häneen koski tuo odottamaton tieto, että miehet joita hän niin monta kertaa oli johtanut voittoihin, saattoivat hänet pettää. Tavattuaan herra Polanowskin ja saatuaan häneltä tiedon tuosta kuulumattomasta tappiosta, hän kuitenkin armeijalta salasi tämän sanoman ja jatkoi marssiaan Dnieperiä kohden. Hän tahtoi mennä umpimähkään keskelle myrskyä ja kapinaa, kostamaan puolalaisten tappiota, pyyhkimään pois sotajoukkojen häpeää, tai sitte itse vuodattamaan vertansa. Sitäpaitsi hän päätteli, että jonkin osan, tai ehkäpä paljonkin kruunun armeijasta oli täytynyt pelastua perikadosta. Nämä ja hänen kuusituhantinen osastonsa yhdessä saattaisivat vielä voitollisestikin mitellä voimiaan Chmielnickin kanssa.

Perejaslawista, missä ruhtinas silloin majaili, käski hän pienen herra Wolodyjowskin ja herra Kuszelin lähettää rakuuniaan tiedustelulle kaikkiin suuntiin, kuten Czerkasyyn, Mantowiin, Siekiernaan, Buczacziin, Stajkiin, Trehtymirowiin, Rzyszczowiin, ja koota kaikki veneet ja proomut, mitä vain ympäristöstä saattoi löytää. Sotajoukon oli kuljettava vasenta rantaa Rzyszczowiin.

Kohtaamiltaan pakolaisilta saivat lähetit siellä täällä kuulla tappiosta, mutta kaikissa noissa paikoissa missä he kävivät, eivät he löytäneet ainoatakaan venettä, koska, kuten jo on mainittu, kruunun suurhetmani aikaisemmin oli ottanut puolet näistä kulkuneuvoista herra Krzeczowskia ja herra Barabaszia varten ja loput taas oli oikeanpuolisen rannan kapinaan noussut rahvas, ruhtinasta peläten, hävittänyt. Kuitenkin pääsi herra Wolodyjowski oikeanpuoleiselle rannalle sillä tavalla, että hän kiireessä käski lyödä kokoon lautan. Täällä otti hän kiinni kymmenkunnan kasakkaa, jotka hän vei ruhtinaan eteen. Heiltä sai ruhtinas kuulla, missä määrin kapina nyt oli levinnyt, sekä Korsunin tappion kauheista seurauksista. Koko Ukraina oli noussut yhtenä miehenä. Kapina oli vyörynyt kuin tulvavesi, joka päästen tasangolle silmänräpäyksessä valtaa yhä suurempia ja suurempia aloja. Aateli puolusti itseänsä linnoissa ja varustetuissa paikoissa, mutta monet näistä paikoista olivat jo valloitetut.

Chmielnickin voimat kasvoivat joka hetki. Kiinni joutuneet kasakat ilmaisivat hänen sotaväkensä lukumäärän kahdeksi sadaksi tuhanneksi ja parissa päivässä saattoivat nämä voimat helposti kasvaa kaksinkertaisiksi. Sentähden hän nyt taistelun jälkeen yhä viipyi Korsunissa, käyttäen samalla hyväkseen levon hetkeä ja järjestäen lukemattomia laumojaan. Rahvaan oli hän jakanut rykmentteihin ja valinnut everstit atamanien ja kokeneempien zaporogilais-esaulien joukosta. Sitte hän oli lähettänyt etujoukkoja, vieläpä kokonaisia divisioneja valloittamaan läheisiä linnoja. Ottaen tämän kaiken huomioon tuli Jeremi seuraavaan johtopäätökseen: kun ei ollut veneitä, joiden valmistaminen kuusituhantista sotajoukkoa varten veisi muutamia viikkoja ja kun vihollisten voima oli kasvanut näin odottamattoman suureksi, niin ei ollut mahdollista päästä Dnieperin yli siltä kohdalta missä hän paraillaan majaili. Sotaneuvottelussa olivat herra Polanowski, eversti Baranowski, kapteeni herra Aleksander Baranowski ja herra Wolodyjowski sitä mieltä, että olisi marssittava pohjoiseen päin Tshernigowia kohden, joka oli mahtavien metsien takana, sieltä olisi mentävä Lubecziin ja vasta sieltä kuljettava joen yli Brahimowia kohden. Tämä oli kyllä pitkä ja vaikea tie, sillä Czernigowin metsien takana oli, juuri Brahimowin suunnalla, äärettömiä soita, joiden yli ei jalkaväenkään ollut helppo kulkea, saatikka sitte raskaan ratsuväen, kuormaston ja tykistön. Ruhtinasta tämä neuvo kuitenkin miellytti. Joka tapauksessa hän vielä kerran, ennenkuin lähtisi tuolle marssille, jolta ei tuntunut olevan mitään palaamisen mahdollisuutta, halusi näyttäytyä omalla Dnieperin-takaisella alueellaan. Hän toivoi käynnillään voivansa estää kapinaa heti puhkeamasta siellä ja ottaa sikäläisen aatelin siipiensä suojaan. Vielä tahtoi hän tällä käynnillään jättää rahvaan keskuuteen kauhean muiston, jotta ne jotka eivät voineet lähteä sotajoukon mukana, turvallisesti saattaisivat jäädä paikoilleen. Olivathan sitäpaitsi ruhtinatar Griselda, neidit Zbaraski, hovinaiset, koko henkilökunta ja muutamat kokonaiset rykmentit, kuten jalkaväki, vielä Lubniessa. Siksi päätti ruhtinas vielä käydä siellä viimeisellä hyvästijätöllä.

Sotajoukko lähti liikkeelle samana päivänä, etunenässä herra Wolodyjowski rakuunoineen. Nämä, vaikka kaikki poikkeuksetta olivatkin vähävenäläisiä, olivat tottuneet sotakuriin ja sitä tietä vähitellen muuttuneet säännöllisiksi sotilaiksi. Uskollisuudessa voittivat ne miltei kaikki muut lippukunnat. Maa tuntui vielä varsin levolliselta. Siellä täällä kokoontui jo kuitenkin vallatonta väkeä ryöstämään sekä herrojen että talonpoikien taloja. Heitä ruhtinas läpimatkallaan ankarasti kuritti, antaen lyödä heidät paaluihin. Varsinaiset talonpojat eivät vielä olleet missään nousseet kapinaan. Mielet olivat kuitenkin kuohuksissa, tuli kyti talonpojan silmissä ja sielussa, asestauduttiin salaa ja paettiin Dnieperin taa. Pelko kuitenkin vielä voitti veren- ja murhanjanon. Pahana enteenä saattoi pitää sitä, että niissä kylissä, joista talonpojat eivät tähän asti vielä olleet lähteneet Chmielin luo, he nyt ruhtinaan sotajoukkojen lähetessä pakenivat ikäänkuin peläten, että kauhea ruhtinas heidän kasvoistaan lukisi mitä kyti heidän mielessään ja jo edeltäpäin rankaisisi heitä. Hän rankaisi kuitenkin vain siellä missä huomasi vähimmänkin kapinanvalmistuksen ilmiön. Ja kun ruhtinas oli hillitön sekä palkitessaan että rangaistessaan, niin rankaisi hän ilman määrää ja sääliä. Saattaa sanoa, että Dnieperin molemmilla rannoilla näihin aikoihin harhaili kaksi vamppyyria, toinen aatelin — Chmielnicki, ja toinen kapinaan nousseen rahvaan tuhoksi — ruhtinas Jeremi. Rahvaan kesken kuiskailtiin, että kun nämä kaksi kerran joutuvat vastatusten, niin silloin varmaan aurinko pimenee ja vedet joissa käyvät punaisiksi. Mutta heidän kohtaamisensa oli vielä kaukana, sillä Chmielnicki, Keltaisen Veden ja Korsunin taistelujen voittaja, tuo sama Chmielnicki, joka oli lyönyt hajalleen kruunun armeijat, ottanut vangiksi hetmanit ja nyt johti satoja tuhansia sotamiehiä, yksinkertaisesti pelkäsi Lubnien herraa, joka haki häntä Dnieperin takaa. Ruhtinaan joukot olivat juuri päässeet Sleporodin ohi, mutta itse oli ruhtinas pysähtynyt Filipowoon levähtämään, kun hänelle ilmoitettiin, että Chmielnickiltä on saapunut lähettiläitä, jotka tuovat muassaan kirjeen ja pyytävät päästä hänen puheilleen. Ruhtinas käski heti saattaa lähettiläät eteensä. Alastarostan taloon, jossa ruhtinas majaili, astui nyt kaksi zaporogilaista. He esiintyivät sangen kopeina, varsinkin vanhin heistä, atamani Sucha-ruka jonka päähän nähtävästi oli mennyt kasakkain voitto Korsunin luona ja äsken saatu everstinarvo. Kun miehet kuitenkin näkivät ruhtinaan kasvot, niin valtasi heidät sellainen kauhu, että he lankesivat hänen jalkainsa juureen eivätkä saaneet sanaa suustaan.

Ruhtinas istui etevimpien ritariensa ympäröimänä. Hän käski miesten nousta ja kysyi, missä asiassa he olivat tulleet.

— Meillä on kirje hetmanilta, vastasi Sucha-ruka. Ruhtinas tuijotti kasakkaa suoraan silmiin ja sanoi rauhallisesti, mutta tähdentäen jokaista sanaansa: