— Konnalta, lurjukselta ja ryöväriltä eikä atamanilta.
Zaporogilaiset kalpenivat, tai pikemmin saattaa sanoa heidän kasvojensa käyneen sinisiksi. Pää painuneena rintaa vastaan jäivät he vaieten seisomaan ovensuuhun.
Ruhtinas käski herra Maszkiewiczin lukemaan kirjeen.
Kirje oli nöyrä. Huolimatta Korsunin voitosta, oli Chmielnickissä kettu saanut voiton leijonasta, käärme kotkasta, nähtävästi hän oli muistanut kirjoittavansa Wisniowieckille. Ehkäpä hän liehakoi lepyttääksensä ruhtinasta, voidakseen sitte helpommin purra häntä. Joka tapauksessa hän nyt liehakoi. Hän kirjoitti, että Czaplinski on ollut syynä siihen mikä on tapahtunut, ja että hetmanit ovat saaneet kokea vain onnen vaihtelevaisuutta. Se mikä on tapahtunut, ei siis ole ollut hänen, Chmielnickin syytä, vaan on se tapahtunut sen kovan kohtalon ja sorron vuoksi, mitä Ukrainan kasakat ovat saaneet kokea. Hän, Chmielnicki pyytää nyt, että ruhtinas ei suuttuisi hänelle, vaan antaisi anteeksi, jossa tapauksessa hän ainiaaksi jää ruhtinaan kuuliaiseksi ja nöyräksi palvelijaksi. Virittääkseen ruhtinaan mielen suosiolliseksi lähettejä kohtaan ja pelastaaksensa heidät hänen ankaruudestaan, hän ilmoittaa päästäjänsä husaariupseeri Skrzetuskin, jonka hän Siczissä otti vangiksi, terveenä vapauteen.
Sitte seurasi valituksia herra Skrzetuskin ylpeydestä: hän muunmuassa ei ollut suostunut ottamaan viedäkseen kirjettä Chmielnickiltä ruhtinaalle, jonka kautta hän suuresti loukkasi hänen, Chmielnickin, hetmaniarvoa ja koko zaporogilaissotajoukon kunniaa. Juuri tämä ylpeys ja ylenkatse, jota kasakat alituisesti saivat kokea ljahien puolelta, oli Chmielnickin mielestä syynä kaikkeen siihen mikä oli tapahtunut, aina Keltaisesta Vedestä alkaen Korsuniin asti. Lopuksi hän vakuutti suuresti pahoittelevansa sitä mikä oli tapahtunut ja alati jäävänsä uskolliseksi Puolan valtakunnalle sekä sulki itsensä ruhtinaan suosioon, tarjoten hänelle joka suhteessa palveluksiaan.
Tätä kirjettä kuunnellessaan olivat itse lähetitkin hämmästyksen vallassa, sillä he eivät edeltäpäin olleet tunteneet kirjeen sisältöä. He olivat otaksuneet, että se pikemmin sisältäisi soimauksia ja ylpeitä moitteita kuin pyyntejä. Nyt huomasivat he selvästi, ettei Chmielnicki tahtonut jättää kaikkea yhden kortin varaan, noustessaan niin kuuluisaa sotapäällikköä vastaan kuin ruhtinas. Sensijaan että olisi koko voimallaan marssinut häntä vastaan, hän viivytteli, teeskenteli nöyryyttä ja nähtävästi odotti, että ruhtinaan joukot murenisivat yksityisissä taisteluissa. Sanalla sanoen: hän ilmeisesti pelkäsi ruhtinasta. Lähetit tulivatkin kirjettä luettaessa entistä nöyremmiksi. He seurasivat tarkasti ruhtinaan kasvonilmeitä, niistä voidakseen päättää, mikä kohtalo heitä odotti, elämä vaiko kuolema. Ja vaikka he tullessansa olivat ottaneet lukuun senkin, että voi olla kysymys kuolemasta, niin valtasi heidät nyt kauhuntunne. Ruhtinas kuunteli kuitenkin tyynesti. Vain silloin tällöin painoi hän alas katseensa ikäänkuin pidättääkseen silmissään piileviä salamoja; ja selvästi saattoi nähdä, että hän hillitsee hirveää vihaa. Kun kirje oli luettu loppuun, ei hän läheteille lausunut sanaakaan, käski vain Wolodyjowskin saattaa heidät pois ja uskoa vartioiden haltuun, mutta everstien puoleen kääntyen lausui hän seuraavaa:
— Suuri on totisesti tämän vihollisen viekkaus, sillä joko hän tuolla kirjeellään tahtoo nukuttaa minut, voidakseen sitten hyökätä nukkuvan kimppuun, tai marssii hän valtakunnan sisäosiin ja toimittaa myöntyväisiltä valtiopäiviltä ja kuninkaalta sovinnon sekä anteeksiannon. Ja silloin tuntee hän jalkainsa alla maaperän varmaksi, sillä jos minä vielä silloin tahtoisin käydä sotaa, niin ei enään hän menettelisi valtakunnan tahtoa vastaan, vaan minä ja minut katsottaisiin kapinoitsijaksi.
Wurcel kävi kiinni päähänsä:
— O vulpes astuta, sitä viekasta kettua!
— Mitä siis nyt on tehtävä, hyvät herrat? kysyi ruhtinas. — Sanokaa rohkeasti, minä ilmaisen sitte puolestani oman tahtoni.