Wierszul taivutti päätään, joka oli punainen kuin liekki, ja meni ulos. Kirkkoherra Muchowiecki taas, joka tavallisesti hillitsi ruhtinaan vihaa, pani kätensä ristiin kuin rukousta varten ja katsoi anovasti häntä silmiin, etsien sieltä armoa.
— Minä tiedän, kirkkoherra, mitä te tarkoitatte, sanoi ruhtinas-vojevoda, — mutta se ei nyt käy päinsä. Tämä on välttämätöntä niiden julmuuksien takia, joita he panevat toimeen tuolla Dnieperin toisella puolella, se on välttämätöntä meidän arvomme ja valtakunnan edun takia. On välttämätöntä järkähtämättä osoittaa, että vielä on joku, joka ei pelkää tuota hurjimusta, vaan kohtelee häntä pahantekijänä. Hän kyllä kirjoittaa nöyrästi, mutta hänen menettelynsä on röyhkeää ja hän toimii Ukrainassa kuin hallitseva ruhtinas. Hän saattaa valtakunnan niin suureen vaaraan, ettei se ole pitkään aikaan saanut kokea sellaista. — Armollinen ruhtinas, hän on vapauttanut herra Skrzetuskin, kuten hän kirjoittaa, lausui kirkkoherra arasti.
— Minä kiitän teitä Skrzetuskin puolesta, jonka te näin asetatte noiden kapinallisten tasolle.
Ruhtinas rypisti kulmakarvojaan.
— Mutta riittääkö. Minä näen, jatkoi hän, kääntyen rykmentinpäällikköjen puoleen, — että te kaikki äänestätte sodan puolesta. Se on minunkin tahtoni. Marssimme ensin Czernigowiin, ottaen matkan varrelta mukaamme aatelin. Brahimin kohdalla menemme joen yli ja senjälkeen tulee meidän marssia etelää kohti. Nyt lähdemme Lubnieen.
— Jumala meitä auttakoon! lausuivat rykmentinpäälliköt.
Samassa hetkessä avautui ovi ja huoneeseen astui Rostworowski, rumenialaisen lippukunnan päällikkö, joka kaksi päivää sitte kolmensadan ratsumiehen kanssa oli lähetetty tiedustelumatkalle.
— Herra ruhtinas, huudahti hän, — kapina leviää, Rozlogi on poltettu ja lippukuntamme Wasilowkassa hakattu maahan viimeistä miestä myöten.
— Kuinka? Mitä? Missä? kysyttiin joka suunnalta. Mutta ruhtinas viittasi kädellään vaitiolon merkiksi ja kysyi:
— Kuka sen on tehnyt? Roistot vaiko jokin sotajoukko?