Yhtäkkiä hän tarttui päähänsä:
— Kaikkivaltias Jumala! huudahti hän, — nyt minä muistan Skrzetuskin kertoneen, että Bohun väijyi neiti Kurcewiczia. Nyt ymmärrän miksi Rozlogi on poltettu. Varmaan ovat ryöstäneet tytön. Hei, Wolodyjowski, tulkaappa tänne, ottakaa viisisataa ratsua ja lähtekää vielä kerran Czerkasyyn. Bychowiec ottakoon viisisataa rumenialaista ja lähteköön Zolotonoszan suunnalle Prohorowkaan asti. Älkää säästäkö hevosia. Joka pelastaa neidon ja tuo hänet tänne, hän saa haltuunsa koko elinajakseen Jeremiowkan. Lähtekää kiireesti matkaan.
Sitte hän sanoi rykmenttien päälliköille:
— Ja me, hyvät herrat, lähdemme Rozlogin kautta Lubnieen.
Rykmentinpäälliköt jättivät starostan talon ja menivät kukin lippukuntansa luo. Kädenlyönnillä vakuuttaen toisilleen uskollisuutta nousivat he ratsunsa selkään. Ruhtinaalle tuotiin kastanjanruskea arapialaishevonen, jota hän aina käytti sotaretkillä. Hetken perästä marssivat lippukunnat, kulkien pitkänä värillisenä käärmeenä, Filipowin tietä.
Kun tie kääntyi, kohtasi sotamiesten silmiä verinen näky. Aidanseipäissä viidakossa törrötti viisi poikkihakattua kasakanpäätä, jotka avonaisten silmiensä kuolleilla terillä katselivat ohikulkevia sotajoukkoja. Kauvempana, viheriällä mäenrinteellä tienkäänteen takana heittelehti ja hytki vielä paaluun istutettu atamani Sucha-ruka. Paalun terävä pää oli jo mennyt puoleen ruumiiseen asti, mutta vielä oli onnettomalla atamanilla edessään pitkä kuolinkamppailu, sillä iltaan asti saattoi hän noin hytkiä ennenkuin kuolema tuli häntä tyynnyttämään. Nyt ei hän ollut ainoastaan, elossa, vaan hän käänteli kauheita silmiään lippukuntain perässäkin, senmukaan kuin ne kulkivat sivu. Nuo silmät tuntuivat puhuvan: "rangaiskoon teitä Jumala, teitä, lapsianne ja lapsenlapsianne aina kymmenenteen polveen asti, rangaiskoon verestä, haavoista, kidutuksista. Hävitkää, te ja teidän heimonne, teidän sukukuntanne. Suokoon Jumala, että kaikki onnettomuudet iskisivät teihin. Suokoon Jumala, että kituisitte kauvan, saamatta kuolla ja saamatta elää." Ja vaikka hän oli yksinkertainen kasakka ja vaikkei hän kuollut purppurassa eikä brokaadissa, vaan karkeassa sinisessä viitassa, ei linnan suojassa, vaan paalussa paljaan taivaan alla, niin varjostivat hänen kärsimyksensä ja hänen päänsä päällä kiertelevä kuolema hänet sellaisella mahtavuudella, ja pannen hänen katseeseensa sellaisen voiman ja sellaisen pohjattoman vihan, että kaikki täysin ymmärsivät, mitä hän halusi sanoa. Ja lippukunnat ratsastivat vaieten hänen ohitsensa ja puolenpäivän kultaisessa välkkeessä riippui hän korkealla heidän yläpuolellaan, valaisten äsken veistetyssä paalussaan kuin soihtu…
Ruhtinas ajoi sivutse päätään kääntämättä, mutta kirkkoherra Muchowiecki siunasi ristin merkillä onnettoman. Kaikki olivat jo päässeet ohitse, kun eräs nuorukainen husaarilippukunnasta, keneltäkään pyytämättä lupaa, kannusti hevosensa mäelle ja, tähdäten pistolinsa uhrin korvan juureen, yhdellä laukauksella lopetti hänen tuskansa. Kaikki vapisivat ajatellessaan mitä seuraisi tällaisesta omavaltaisesta ja sotakurin vastaisesta teosta. Tuntien ruhtinaan ankaruuden, pitivät he jo nuorukaista tuhon omana. Mutta ruhtinas ei puhunut mitään. Joko ei hän tahallaan ollut kuulevinaan mitään, tai ratsasti hän todella niin mietteisiinsä vaipuneena. Tyynenä ajoi hän eteenpäin ja vasta illalla käski hän kutsua nuorukaisen luokseen.
Poika ilmestyi henki kurkussa herransa kasvojen eteen, luullen että maa halkeaa hänen jalkainsa alta. Mutta ruhtinas kysyi:
— Mikä on nimesi?
— Zelenski.