— Sinäkö ammuit kasakkaa?
— Minä, änkötti poika, kalpeana kuin palttina.
— Miksi sen teit?
— Kun en voinut katsella hänen kidutustaan. Ruhtinas ei vihastunut vaan sanoi:
— Sinä tulet vielä näkemään niin paljon heidän hirmutöitään, että säälisi katoaa niinkuin enkeli lentäisi luotasi. Mutta koska armeliaisuutesi takia olet pannut alttiiksi henkesi, niin maksaa minun rahavartiani Lubniessa sinulle kymmenen kultadukaattia ja minä otan sinut persoonalliseen palvelukseeni.
Kaikki ihmettelivät että asia päättyi sillä tavalla. Samassa ilmoitettiin kuitenkin, että tiedustelujoukko oli saapunut likeisestä Zolotonoszasta, ja kaikkien mielet kääntyivät toisaalle.
SEITSEMÄS LUKU.
Myöhään illalla, kuutamossa pääsivät sotajoukot Rozlogiin. Siellä tapasivat ne herra Skrzetuskin verisen kärsimyksensä paikalla. Ritari oli, kuten jo tiedämme, kivusta ja tuskasta kokonaan menettänyt tajuntansa ja vasta kun kirkkoherra Muchowiecki oli palauttanut hänet tuntoihinsa, ottivat upseerit hänet keskelleen, tervehtivät häntä ja lohduttivat parhaimman taitonsa mukaan, varsinkin herra Longinus Podbipienta, joka jo neljännesvuoden oli ollut lippukunnassa Skrzetuskin vakinaisena upseerina. Toverina oli hän niinikään valmis ottamaan osaa Skrzetuskin huokauksiin ja kyyneliin ja heti teki hän sen uuden lupauksen, että paastoaa kaikki tiistait kuolemaansa asti, jos Jumala vain jollakin tavalla lähettää luutnantille lohdutuksen. Herra Skrzetuski vietiin ruhtinaan luo, joka majaili talonpoikaistuvassa. Kun tämä näki suosikkinsa, niin ei hän sanonut sanaakaan, levitti vain käsivartensa häntä vastaan ja odotti. Jan herra heittäytyi heti itkien tuohon syliin ja ruhtinas pusersi häntä rintaansa vastaan ja suuteli häntä päähän, jolloin läsnäolevat upseerit näkivät kyyneleet ruhtinaan vakavissa silmissä. Hetken perästä hän alkoi puhua:
Tervehdin sinua kuin omaa poikaani. Pelkäsin jo, etten sinua enään näe. Kanna miehuullisesti taakkasi ja muista, että sinulla tulee olemaan tuhansia onnettomuustovereja, jotka kadottavat vaimonsa, lapsensa, vanhempansa, sukulaisensa ja ystävänsä. Ja niinkuin pisara hukkuu valtamereen, niin hukkukoon sinun tuskasi yleisen tuskan mereen. Kun näin hirveät ajat ovat kohdanneet rakasta isänmaata, niin ei yksikään mies joka kantaa kupeellaan miekkaa, saa antautua itkemään omaa menetystään, vaan kiiruhtaa pelastamaan yhteistä äitiä. Ja hän on saava tunnonrauhan, tai kaatuu hän kunniakkaaseen kuolemaan ja saa taivaallisen kruunun ja sen mukana ikuisen autuuden.
— Amen, sanoi kirkkoherra Muchowiecki.