— Oi herra ruhtinas, mieluummin tahtoisin nähdä Helenan kuolleena, vaikeroi ritari.
— Itke, sillä suuri on menetyksesi ja me itkemme kaikki sinun kanssasi, sillä ethän ole tullut pakanoiden etkä villien skytain tai tatarien joukkoon, vaan veljien ja toverien luokse, jotka sinua rakastavat. Mutta sano itsellesi näin: tänään itken kohtaloani, huomispäivä ei ole enää omani. Sillä tiedä, että huomenna marssimme taisteluun.
— Minä lähden teidän ruhtinaallisen armonne kanssa vaikkapa maailman ääriin, mutta lohdutusta en mistään saa, sillä minun on ilman häntä niin raskas olla, etten voi, en voi…
Ja sotilas-parka milloin tarttui päähänsä, milloin pani sormet hampaidensa väliin ja puri niitä, tukahuttaakseen valitukset, kun epätoivon puuska uudestaan puistatti ne esiin.
— Sanoithan: tapahtukoon sinun tahtosi, puhui kirkkoherra ankaralla äänellä.
— Amen, amen. Alistun hänen tahtoonsa, mutta… tuskalleni… en voi mitään… vastasi katkonaisesti ritari.
Ja selvästi saattoi nähdä kuinka hän taisteli tuskiansa vastaan. Näky oli niin liikuttava, että kyyneleet tulivat kaikkien silmiin. Hellätuntoisimmat, kuten herra Wolodyjowski ja herra Podbipienta, vuodattivat todellisia kyynelvirtoja. Jälkimäinen väänteli käsiään ja toisti murheellisena:
— Veliseni, veliseni, hillitse itseäsi!
— Kuules, sanoi yhtäkkiä ruhtinas, — minä olen saanut tiedon, että Bohun täältä on lähtenyt Lubnieen päin, sillä hän on Wasilowkassa tuhonnut väkeni. Älä ennen aikojasi vaivu epätoivoon. Luultavasti hän ei ole saanut käsiinsä Helenaa. Miksikäs hän muuten olisi kiiruhtanut Lubnieen päin.
— Toden totta, varmaankin on niin! huudahtivat upseerit. — Jumala saattaa sinulle vielä lohdutuksen.