Herra Skrzetuski avasi silmänsä ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt mitä hänelle sanotaan. Toivo välähti yhtäkkiä hänen mielessään ja hän heittäytyi pitkin pituuttaan ruhtinaan jalkojen juureen.
— Ruhtinas, elämää… verta…! huusi hän. Eikä hän voinut sanoa enempää. Hän oli käynyt niin heikoksi, että herra Longinuksen täytyi nostaa hänet maasta ja asettaa penkille istumaan. Hänen kasvoistansa saattoi kuitenkin jo nähdä, että hän oli tarttunut kiinni toivoon niinkuin hukkuva laudanpalaseen, ja että tuska oli hellittänyt otteensa. Toverit puolestaan puhaltelivat hekin tuohon toivon kipinään, toistellen, että Skrzetuski ehkä Lubniessa löytää ruhtinattarensa. Senjälkeen saatettiin Jan herra toiseen tupaan ja hänelle tuotiin simaa ja viiniä. Luutnantti koetti juoda, mutta kurkkua ahdisti niin, ettei hän voinut. Sensijaan joivat hänen uskolliset toverinsa ja juotuaan alkoivat syleillä ja suudella häntä sekä ihmetellä hänen laihtumistaan ja taudin jälkiä, jotka näkyivät hänen kasvoillaan.
— Senhän sinä olet näköinen kuin jos olisit haudasta noussut, sanoi paksu herra Dzik.
— Varmaan sinua Siczissä on kohdeltu huonosti, luultavasti ei ole annettu syömistä eikä juomista.
— Sano mitä sinulle on tapahtunut.
— Joskus toiste kerron, sanoi Skrzetuski heikolla äänellä. — Minut haavoitettiin ja minä sairastuin.
— Häntä on haavoitettu! huusi herra Dzik.
— Haavoitettu, vaikka oli lähettiläs, sanoi herra Sleszynski.
Ja molemmat katselivat hämmästyneinä toisiinsa, ihmetellen kasakkain röyhkeyttä. Sitte syleilivät he toisiansa suuren myötätuntonsa merkiksi herra Skrzetuskia kohtaan.
— Näitkö Chmielnickin?