— Mitä varten te sinne lähtisitte? Ettehän kuitenkaan voi häntä tappaa, jos hän on haavoitettu. Sapelitaistelussa käy useimmiten niin, että joka ei siinä heti heitä henkeänsä, se nuolee haavansa terveiksi. Sapeli ei ole luoti.
— Ei, ei se ole mahdollista. Vaikka kyllähän hän meidän lähtiessämme alkoi kuorsata. Ei, ei se ole mahdollista. Itse minä hoidin hänen haavojansa. Hänen rintansahan oli auki kuin veräjä. Jättäkäämme hänet rauhaan, sillä te halkaisitte hänet kuin jäniksen. Meidän täytyy niin pian kuin suinkin päästä Skrzetuskin luo, auttaa häntä ja lohduttaa häntä, sillä hän aivan menehtyy murheeseen.
— Tai rupeaa munkiksi, sen hän itse sanoi minulle.
— Onkos kumma. Sen minäkin tekisin hänen sijassaan. En tunne rehellisempää ritaria, enkä myöskään tunne onnettomampaa. Oi, kovasti Jumala häntä koettelee, kovasti.
— Herjetkää nyt jo, sanoi Wolodyjowski hiukan humalaisena, — sillä minä en voi pidättää kyyneliäni.
— Voinko minä sitten! vastasi Zagloba. — Sellainen kunnon ritari, sellainen sotilas! Ja entä sitten tyttö — te ette tunne häntä. Sellainen herttainen elävä.
Herra Zagloba lausui viime sanat itkien bassoäänellä, sillä hän rakasti todella vilpittömästi ruhtinatarta. Herra Michal säesti häntä hiukan korkeammalla äänellä. He joivat kyyneltensekaista viiniä, sitten he, päät painuneina rinnalle, jonkun aikaa istua murjottivat, kunnes Zagloba vihdoin löi nyrkkinsä pöytään:
— Mitäs me itkemme, herra Michal, Bohun on saanut surmansa!
— Se on totta, sanoi Wolodyjowski.
— Iloita meidän pikemmin tulisi. Me olemme hölmöjä, jollemme nyt löydä tyttöä.