— Yhdentekevää, ehkä Jumala myöhemmin auttaa. Zagloba tyhjensi lasin.
— Auttaa, auttaa, sanoi hän. — Tiedättekös, herra Michal, mitä nyt sanon teille.
— Mitä sitten?
— Bohun on saanut surmansa.
Wolodyjowski katsahti hämmästyneenä Zaglobaan.
— No, kukas sen paremmin tietäisi kuin minä.
— Olkoot kätenne siunatut, herra Michal. — Te tiedätte ja minä tiedän: minä katselin kuinka te taistelitte, katselen teitä nyt ja sittenkin minun täytyy sitä yhä toistaa itselleni. Sillä minusta tuntuu joskus, että vain olen nähnyt sellaista unta. Mikä huoli menikään hartioiltamme, minkä solmun teidän sapelinne aukaisikaan. Kuulat teidät tappakoot, sillä jumalavita, sitä ei voi sanoin lausua, ei, en saata hillitä itseäni: antakaappa, kun vielä kerran painan teidät syliini, herra Michal! Uskotteko, kun teihin tutustuin, niin ajattelin itsekseni: mikä pojanvätkä! Kaunis pojanvätkä todella, kun läjähytti sillä lailla Bohunia. Bohunia ei ole enään olemassa, ei jälkeä, ei tomua hänestä, hän on lyöty kuoliaaksi, iankaikkisesta iankaikkiseen, amen.
Zagloba alkoi halata ja suudella Wolodyjowskia ja herra Michal heltyi aivan kuin hän olisi surrut Bohunia ja lopuksi hän, irtaantuen Zagloban syleilyistä, sanoi:
— Emme olleet läsnä hänen kuollessaan ja siinä miehessä on sitkeä henki. Ajatelkaas, jos se virkoaa.
— Herran nimessä, mitä te puhutte? sanoi Zagloba. — Olen valmis huomenna lähtemään Lipkowiin ja toimitan hänelle mitä kauneimmat maahanpaniaiset, jos hän vain on kuollut.