— Skrzetuskille on herra Jumala jo Bohunin kuolemalla suonut palkinnon, sanoi Zagloba, — sekä myöskin sillä, että hän valtakunnalle on suonut levon hetken, jotta se saisi aikaa miettiä pelastuksen keinoa.
— Lähdettekö te, hyvät herrat, Skrzetuskin mukaan? kysyi liettualainen.
— Entä ettekö sitten te?
— Hyvin mielelläni, mutta kuinka käy kirjeiden? Toinen on Walekin starostalta hänen majesteetilleen kuninkaalle, toinen ruhtinaalle ja kolmas on juuri herra Skrzetuskilta niinikään ruhtinaalle. Hän pyytää siinä lomaa.
— Me viemme hänelle juuri lomaa.
— Olkoonpa niinkin, mutta kuinka minä voisin jättää kirjeet viemättä?
— Teidän täytyy lähteä Krakovaan, muu ei voi tulla kysymykseen.
— Muuten sanon teille suoraan, että vaikka mielelläni tahtoisinkin retkellämme etsiessämme ruhtinatarta pitää selkämme takana varalla sellaiset nyrkit kuin teidän, niin ette te muussa suhteessa olekaan omianne sille matkalle. Siellä täytyy näet teeskennellä, varmaan pukeutua kasakan viittaankin ja näytellä talonpoikaa, mutta teidän kokonne pistää niin silmään, että jokainen heti kysyisi: mikä hongankolistaja tuo on, mistä sellainen kasakka on saatu? Sitäpaitsi te ette sujuvasti puhu heidän kieltänsä. Ei, ei, lähtekää te Krakovaan, kyllä me itse keksimme keinot.
— Niin minäkin luulen, sanoi Wolodyjowski.
— Varmaan asia on niinkuin sanotte, vastasi herra Podbipienta. — Siunatkoon ja auttakoon teitä armollinen Jumala. Mutta tiedättekö, missä häntä pidetään piiloitettuna?