— Mutta että Chmielnicki salli sellaista!
— Chmielnicki väittää, ettei se ole hänen syynsä ja että ne ryöstävät vasten hänen käskyjänsä. Ilman tätä vakuutusta ei kukaan luottaisi hänen uskollisuuteensa ja kuuliaisuuteensa hänen majesteettiaan kuningasta kohtaan.
— Onpa täällä Konskowolassa huonoa olutta, huomautti herra Zagloba.
— Lublinin tuolla puolen te jo kuljette hävitettyjen seutujen läpi, jatkoi liettualainen, — sillä etujoukot tulivat aina sinne asti ja tatarit ottivat kaikkialla vankeja. Ja kuinka paljon Zamoscin ja Hrubieszowin tienoilla onkaan ryöstetty, sen voi yksin Jumala arvioida. Muutamia tuhansia vapautettuja vankeja Skrzetuski jo on lähettänyt linnoitukseen. Hän tekee siellä työtä voimiensa takaa, terveyteensä katsomatta.
Herra Longinus huokasi välillä, painoi miettiväisenä päänsä alas ja jatkoi hetken päästä:
— Minä luulen, että Jumala korkeimmassa armossansa on lohduttava herra Skrzetuskia ja antava hänelle sen, jonka hän on katsonut itsellensä onneksi, sillä tämän ritarin ansiot ovat todella suuret. Näinä turmeluksen ja itsekkyyden aikoina, jolloin jokainen ajattelee vain itseänsä, on hän kokonaan unohtanut itsensä. Hän olisi, veljet, jo kauvan sitten voinut saada ruhtinaalta lomaa, lähteäkseen hakemaan morsiantaan, mutta nähdessään tuhon uhkaavan isänmaataan, ei hän hetkeksikään ole jättänyt palvelustaan. Herkeämättä on hän pysynyt työssä, vaikka tuska onkin kalvanut sydäntä.
— Hän on sielultaan roomalainen, sitä ei voi kieltää, sanoi Zagloba.
— Meidän tulisi pitää häntä esikuvanamme.
— Erittäinkin teidän, herra Podbipienta, joka ette käy sotaa isänmaan takia, vaan haette kolmea päätä.
— Jumala näkee minun sieluuni, sanoi herra Longinus, kohottaen silmänsä taivasta kohden.