VIIDESTOISTA LUKU.
Herra Longinus lähti sydän nuolen lävistämänä Krakovaan, julma herra Zagloba taas yhdessä Wolodyjowskin kanssa Zamosciin, missä he eivät viipyneet, kuin päivän, koska komendantti ilmoitti, ettei hän enään pitkään aikaan ole saanut tietoja Skrzetuskista ja arveli, että ne rykmentit, jotka Skrzetuskin johdolla olivat lähteneet liikkeelle, asettuvat linnaväeksi Zbaraziin omavaltaisilta joukoilta suojelemaan sikäläisiä seutuja. Se tuntuikin sitä todennäköisemmältä, kun Zbaraz Wisniowieckien omaisuutena oli ruhtinaan verivihollisten hyökkäyksien sattuessa erityisesti vaaralle alttiina. Herra Wolodyjowskin ja Zagloban eteen avautui näin ollen pitkä ja sangen vaikea tie. Kun heidän ruhtinatarta hakiessaan sentään olisi muutenkin täytynyt kulkea tuo matka, oli heistä yhdentekevää, tapahtuuko se varhemmin vai myöhemmin. He lähtivät siis viipymättä matkalle, pysähtyen vain niin paljon kuin oli välttämätöntä lepoa varten tai hajoittaaksensa ryövärijoukot, joita vielä liikkui siellä täällä.
He kulkivat niin hävitettyjä seutuja, etteivät usein päiväkausiin kohdanneet ainoaa elävää olentoa. Kauppalat olivat tuhkaläjinä, kylät poltettuina ja autioina, kansa oli hakattu maahan, tai viety vangiksi. Ruumiita makaili pitkin tietä, silmä kohtasi vain talojen ja kirkkojen törröttäviä raunioita, kylien puoleksi palaneita mökkejä ja tuhkaläjillä ulvovia koiria. Ken oli jäänyt eloon tatarien ja kasakkalaumojen kulkiessa, se piiloitteli metsän korvissa, värjötti pakkasessa tai näki nälkää, uskaltamatta tulla esiin metsistä, koska ei uskonut onnettomuuden vielä menneen ohi. Lippukuntansa hevosille täytyi Wolodyjowskin syöttää puunkuorta tai puoleksi palanutta viljaa, jota löydettiin entisten aittojen tuhkaläjistä. He kulkivat kuitenkin nopeasti eteenpäin, elättäen itseään pääasiallisesti niillä ruokavaroilla, mitä he riistivät rosvojoukoilta. Oli jo marraskuun loppupuoli, ja jos viime talvi ihmisten hämmästykseksi oli ollut melkein lumeton ja siinä määrin vailla pakkasta ja jäätä, että koko luonnon järjestys näytti muuttuneen, niin uhkasi edessä oleva talvi käydä tavallistakin ankarammaksi. Maa oli roudassa, lumi lepäsi kentillä ja aamuisin päärmäsi jokien rantoja läpikuultava jääkuori. Ilma oli kuiva, kalpeat auringonsäteet lämmittivät vain heikosti keskipäivän hetkinä. Sensijaan hehkui taivaalla aamuin ja illoin punainen ruso, aikaisen ja ankaran talven varma merkki.
Sodan ja nälän jäljissä seurasi kolmas kurjuutta tuottava vihollinen: pakkanen. Mutta ihmiset odottivat sitä tällä kertaa ilolla, sillä varmemmin kuin kaikki neuvottelut oli se ehkäisevä sodan. Kokeneena miehenä ja perinpohjaisena Ukrainan tuntijana toivoi herra Wolodyjowski varmasti, että ruhtinattaren etsintäretki veisi toivottuun päämäärään, koska pahin este, sota, oli poissa tieltä.
— En usko Chmielnickin vilpittömyyteen, sanoi hän, — hän ei kiintymyksestä kuninkaaseen ole vetäytynyt Ukrainaan. Se on viekas kettu. Hän tietää, että jolleivät kasakat saa kaivautua maahan, niin ei heistä ole mihinkään, sillä avonaisella kentällä eivät he pysty taistelemaan meidän lippukuntiamme vastaan, vaikka olisivat viisi kertaa lukuisammat. He menevät nyt talvimajoihinsa ja lähettävät karjalaumansa lumen keskelle. Tatarienkin täytyy viedä pois ryöstetyt vankinsa. Jos tulee kova talvi, niin meillä riittää rauhaa ensimäisen ruohon kasvuun asti.
— Ehkäpä kauvemminkin, sillä he kuitenkin pelkäävät kuningasta. Mutta me emme tarvitse niinkään paljon aikaa. Jos Jumala suo, niin vietämme laskiaisena Skrzetuskin häitä.
— Kunhan tässä vain emme menisi hänen ohitsensa, ettei tulisi uutta ajanhukkaa.
— Onhan hänen mukanansa kolme lippukuntaa, eihän häntä tarvitse etsiä kuin neulaa. Ehkä saavutamme hänet jo Zbarazin luona, jollei hän rosvojen takia sattuisi viipymään jossakin muualla.
— Me tosin emme saavuta häntä itseään, mutta meidän täytyy matkan varrella saada hänestä tietoja, sanoi Wolodyjowski.
Tietoja oli kuitenkin vaikea saada. Talonpojat olivat kyllä siellä täällä nähneet ohikulkevia lippukuntia ja kuulleet niiden taisteluista rosvojen kanssa, mutta he eivät osanneet sanoa, keiden lippukuntia ne olivat olleet — ne saattoivat yhtä hyvin olla Regowskin kuin Skrzetuskinkin väkeä ja niin eivät molemmat ystävykset saaneet mitään varmuutta. Sensijaan tuli heidän korviinsa toinen huhu, se nimittäin, että kasakoilla oli ollut suuria vastoinkäymisiä taisteluissa liettualaisia joukkoja vastaan. Tämä huhu oli kyllä jo päivää ennen Wolodyjowskin lähtöä kierrellyt Varsovassakin, mutta siihen ei silloin uskottu. Nyt se kuitenkin kulki pitkin maata, tietäen mainita kaikki yksityiskohtia myöten, kulki epäämättömänä varmuutena. Liettuan joukot olivat nyt kostaneet Chmielnickin puolalaisille tuottamat tappiot. Surmansa oli saanut Polkzienzyc, vanha, kokenut päällikkö, samoin villi Nebaba sekä näitä molempia mahtavampi Krzeczowski, jonka osalle ei niinmuodoin tullut starostakuntia eikä vojevodakuntia, ei arvoja eikä virkoja, vaan paalukuolema kapinallisten riveissä. Näytti siltä kuin jokin ihmeellinen Nemesis olisi hänessä tahtonut kostaa sen saksalaisen veren, joka kerran vuodatettiin Dnieperin kaislikossa, Flickin ja Wernerin veren. Sillä Krzeczowski joutui juuri Radziwillin saksalaisen rykmentin käsiin ja vaikka luoti olikin hänet vaikeasti haavoittanut, pantiin hänet heti paikalla paaluun, jossa onneton värjötti vielä kokonaisen päivän, ennenkuin heitti synkän henkensä. Sellaisen lopun sai mies, joka miehuutensa ja sotilaskykynsä nojalla olisi voinut tulla toiseksi Stefan Chmieleckiksi, mutta jonka rikkauden- ja arvonhimo ajoi petosten, valapattoisuuden ja kauheiden murhien tielle, murhien, jotka olisivat olleet itse Krywonosin arvoiset.