Yhdessä hänen, Polkzienzycin ja Nebaban kanssa kaatui taistelutanterella lähes kaksikymmentä tuhatta kasakkaa tai hukkui Pripetin soihin. Kauhu kulki kuin vihurituuli yli hurjan Ukrainan maan, kaikista tuntui, että suurten kasakkavoittojen, Keltaisen Veden, Korsunin ja Pilawcen jälkeen nyt on tullut tuhojen hetki, hetki jollaisia ei edellisten kapinain aikana ollut edes Solonican ja Kumeikinkaan yhteydessä. Itse Chmielnickikin, vaikka hän oli maineensa kukkulalla ja mahtavampi kuin koskaan ennen, pelästyi saadessaan tiedon ystävänsä, Krzeczowskin, kuolemasta ja alkoi jälleen noita-akoilta tiedustella tulevaisuutta. He ennustivat eri lailla, toiset ennustivat uusia suuria sotia ja voittoja, toiset tappioita, kuitenkaan osaamatta hetmanille sanoa, miten hänen itsensä tulisi käymään.
Mutta juuri Krzeczowskin kuolema samoin kuin kova talvi tekivät, että pitkä rauha näytti entistä varmemmalta. Maa alkoi tyyntyä, tyhjiin kyliin palasi väkeä ja lepo siirtyi vähitellen kaikkiin epäileviin ja pelästyneihin sydämiin.
Lepo mielissä saapuivat myöskin molemmat ystävämme pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen Zbaraziin. Ilmoitettuaan tulostansa linnaan lähtivät he heti komendantin luo, jona heidän suureksi hämmästyksekseen toimi Wierszul.
— Mutta missä on Skrzetuski? kysyi Zagloba, kun ensimäiset tervehdykset olivat vaihdetut.
— Hän ei ole täällä, vastasi Wierszul.
— Te siis olette linnaväen päällikkönä?
— Niin olen. Ennen minua oli Skrzetuski, mutta hän lähti pois ja jätti väen minun komentooni kunnes palaa.
— Mutta milloin hän sitten lupasi palata?
— Hän ei sanonut mitään, sillä hän ei itsekään tietänyt, virkkoi vain lähtiessään: jos joku tulisi minua tapaamaan, niin sanokaa, että hän täällä odottaisi minua.
Zagloba ja Wolodyjowski katselivat toisiinsa.