— Kauvanko siitä on kun hän lähti? kysyi herra Michal.
— Kymmenen päivää.
— Herra Michal, sanoi Zagloba, — emmekö pyytäisi että herra Wierszul olisi hyvä ja antaisi meille illallista, sillä nälkäisenä ei ihminen keksi mitään keinoa. Keskustelemme sitten illallisen aikana.
— Mielelläni teen teille tuon palveluksen, sillä aioin juuri itsekin istua pöytään. Muuten ottaa kai herra Wolodyjowski vanhempana upseerina nyt käsiinsä komennon ja niin ollen olen minä hänen vieraanansa eikä hän minun.
— Jääkää te päälliköksi, herra Kristofer, sanoi Wolodyjowski, — sillä olettehan te iältänne vanhempi ja sitäpaitsi täytyy minun joka tapauksessa lähteä.
Hetken perästä oli illallinen pöydässä ja upseerit istuutuivat syömään. Mutta kun herra Zagloba kahdella lautasellisella lientä oli saanut ensimäisen nälkänsä tyydytetyksi, virkkoi hän Wierszulille:
— Ettekö voi edes otaksua, minne herra Skrzetuski on lähtenyt?
Wierszul käski pöydässä palvelevien poikien poistua ja vastasi hetken mietittyään:
— Minulla on kyllä omat arveluni, mutta Skrzetuskille on tärkeää pitää asia salassa ja siksi en tahtonut puhua palvelusväen läsnäollessa. Hän käytti hyväkseen hiljaista aikaa, sillä varmaan saamme täällä viettää rauhaa kevääseen asti. Minun arvelujeni mukaan hän lähti hakemaan ruhtinatarta, joka on Bohunin käsissä.
— Bohunia ei enään ole maailmassa, sanoi Zagloba.