— Kuinka niin?
Herra Zagloba kertoi asiain kulun kolmanteen tai neljänteen kertaan, sillä hän kertoi sen aina mielihyvällä uudestaan. Wierszul samoin kuin herra Longinuskin eivät kyllin voineet ihmetellä tapausta. Vihdoin virkkoi Wierszul:
— Se helpoittaa Skrzetuskin tehtävää.
— Kysymyksenalaista on sittenkin löytääkö hän hänet. Minkälaisia miehiä hän otti mukaansa?
— Hän ei ottanut ketään. Hän lähti yhden rusiinilaispojan kanssa ja heillä oli kolme hevosta.
— Siinä hän menetteli varsin viisaasti, sillä tällaisessa tapauksessa auttaa vain oveluus. Kamienieciin asti ehkä vielä voisi päästä lippukunnan kanssa, mutta jo Uszycassa ja Mohilowissa tavataan varmaan kasakoita, sillä siellä on hyviä talvimajoja ja Jampolia he pitävät pesäpaikkanaan. Sinne täytyy mennä joko mukanaan koko divisiona tai aivan yksin.
— Mutta mistäs te tiedätte, että hän lähti juuri sinne? kysyi
Wierszul.
— Ruhtinatarta pidetään piiloitettuna Jampolin takana ja sen hän on saanut tietää. Mutta siellä on niin paljon rotkoja, luolia ja kaislikkoja, että sellaisenkin on vaikea löytää, joka tuntee paikat, saatikka sitten sen, joka ei tunne niitä. Minä olen ratsastanut Jahorlikiin sekä hevosia noutamaan että käräjille — minä kyllä tiedän. Jos olisimme yhdessä, niin menestyisi asia ehkä paremmin. Epäillä saattaa, onnistaako häntä yksinään, jollei mahdollisesti jokin sattuma osoita hänelle tietä, sillä hän ei saata edes kysyä.
— Tahtoisitteko te sitten lähteä hänen kanssansa?
— Tahtoisimme. Mutta mitäs me nyt teemme, herra Michal, lähdemmekö hänen jälkeensä vai emmekö lähde?