Kisiel, joka oli ollut sairaana muutamia päiviä sitten, oli vaalea kuin palttina. Brzozowski taas oli niin punainen, että näytti siltä kuin veri olisi ollut purskahtamaisillaan esiin hänen kasvoistaan.
Vihdoin hän ei enään voinut pidättäytyä, vaan tiuskasi:
— Olemmeko me tulleet tänne päivällisille vaiko pilkattaviksi?
Siihen virkkoi Chmielnicki:
— Te olette tulleet neuvotteluihin, mutta samaan aikaan polttavat ja tappavat Liettuan sotajoukot. Ne ovat vieneet minulta Mozyrin ja Turowin ja jos se on totta, niin annan minä tässä teidän silmienne edessä katkaista kaulan neljältä sadalta vangilta.
Brzozowskin veri kiehui, mutta hän hillitsi itsensä. Vankien elämä riippui hetmanin tuulesta, yhdestä ainoasta silmäkulman rypistyksestä, siksi täytyi sietää kaikki, vieläpä hillitä hänen pahantuulisuutensa puhkeamista ja koettaa saattaa häntä lempeämmäksi ja järkiinsä — ad mitiorem et saniorem mentem.
Samassa lausui luonnoltaan lempeä ja arka karmeliittamunkki Lentowski hiljaisella äänellä:
— Ehkäpä armollinen Jumala vielä suo Liettuasta saapuneiden Turowia ja Mozyria koskevien uutisten muuttua.
Tuskin hän kuitenkaan oli lausunut nämä sanat, kun Czerkasin päällikkö, Fedor Wiesniak, kumartui eteenpäin ja heilautti nuijaansa iskeäkseen karmeliittamunkkia niskaan. Onneksi ei hän ulottunut maaliinsa, sillä heidän välillään istui neljä muuta aterioitsevaa. Sensijaan hän huusi:
— Pidä suusi kiinni, pappi, sinun asiasi ei ole nuhdella minua. Mene pihalle, kyllä minä opetan sinut kunnioittamaan zaporogilaisia päällikköjä.