— Kuka oli hänelle antanut sellaisen käskyn?
— Minä, vastasi vojevda, — sillä minä en katsonut sopivaksi, että rakuunat lahjoja ojennettaessa olisivat meidän ja teidän kintereillämme.
— Minulla oli aivan toinen luulo, sillä minä tiedän, että sillä soturilla on luja niska.
Nyt sekaantui keskusteluun Jaszewski.
— Me emme enään pelkää rakuunoita, sanoi hän. — Ljahit olivat kerran voimakkaita, mutta Pilawcen luona me tulimme huomaamaan, että he eivät enään ole samoja ljaheja, jotka kerran löivät turkkilaiset, tatarilaiset ja saksalaiset…
— He eivät ole Zamojskeja, Zolkiewskeja, Chodkiewiczejä, Chmieleckeja ja Koniecpolskeja, keskeytti Chmielnicki, — pelkureita ja jäniksiä, rautaan puettuja lapsia. He menehtyivät kauhusta heti kun näkivätkin meidät ja juoksivat pakoon, vaikkei tatareja aluksi ollut kuin kolme tuhatta…
Komisaarit vaikenivat, ruoka ja juoma kävivät heidän suussaan yhä katkeramman makuisiksi.
— Pyydän nöyrimmästi: syökää ja juokaa, sanoi Chmielnicki, — vaikka pelkään, että meidän yksinkertainen kasakkaruokamme ehkei tahdo mennä alas teidän herraskurkuistanne.
— Jos vain löytyy makeaa jälkiruokaa, niin ehkä käskemme tarjota sitä heille! huudahti Dziedziala.
Hillittömiksi käyneet päälliköt purskahtivat nauruun, mutta Chmielnicki katsoi heihin uhkaavasti ja niin kaikki jälleen vaikenivat.