Tämän sanottuaan lähti Chmielnicki palatsiinsa ja häntä seurasivat komisaarit ja päälliköt. Suureen keskimäiseen tupaan oli katettu pöytä, joka notkui saaliina ryöstettyä hopeaa, hopeaa, jonka joukossa vojevoda Kisiel ehkä olisi saattanut löytää omat viime vuonna Huszczassa ryöstetyt pöytähopeansa. Pöydälle oli pinottu sian- ja häränlihaa ja tatarilaista pilafia. Koko tupa lemusi hirssiviinalta, jota oli kaadettu hopeisiin kannuihin. Chmielnicki istuutui, asettaen oikealle puolelleen Kisielin ja vasemmalleen kastellaani Brzozowskin. Hän viittasi viinakannua kohti ja sanoi:
— Varsovassa kerrotaan, että minä juon verta, mutta pidän enemmän viinasta ja jätän veren koirille.
Päälliköt purskahtivat nauruun, niin että seinät tärisivät.
Ennen päivällistä tarjosi hetmani komisaareille jotakin esipalaa, jonka nämä ääneti nielaisivat, jotteivät, kuten Lembergin rajatuomari kirjoitti, härnäisi petoa. Kisielin kalpeilla kasvoilla helmeili runsas hiki.
Varsinainen ateria alkoi. Päälliköt ottivat käsin vadeista lihanpalasia. Kisielille ja Brzozowskille pani itse hetmani lautasille heidän annoksensa. Päivällisten alkupuoli kului hiljaisuudessa, sillä jokainen tyydytti nälkäänsä. Hiljaisuudesta kuului vain narskunaa ja kaluamista, kun vieraat pienensivät luita hampaissaan, tai juomien särpiminen. Silloin tällöin lausui joku sanasen, mutta se jäi vaille vastakaikua. Vasta kun Chmielnicki oli syönyt kylläkseen ja tyhjentänyt muutamia laseja hirssiviinaa, hän äkkiä kääntyi vojevodan puoleen ja kysyi:
— Kuka oli komentamassa teidän saattojoukkoanne?
Levottomuus kuvastui Kisielin kasvoilla.
— Skrzetuski, tunnettu ritari.
— Minä kyllä tunnen hänet, virkkoi Chmielnicki. — Mutta miksi hän ei tahtonut olla läsnä teidän ojentaessanne minulle lahjoja?
— Sentähden, ettei hän ollut komennettu meidän kunniavahdiksemme, vaan ainoastaan suojaksemme. Sellainen oli hänellä nimenomainen käsky.