— Kunniaksi ja terveydeksi! säestivät päälliköt.
— No, sinä Kisiel, älä nyt pane mieleesi turhia äläkä pahastu siitä mitä minä tässä puhuin, sillä olen juovuksissa. Noita-akat ovat minulle sanoneet, että sotaa on käytävä, mutta ensimäisen ruohon kasvuun asti minä odotan ja tulkoon sitten vaikkapa komissioonikin, päästän sen alkajaisiksi vangit vapaiksi. Olen kuullut sinun olevan kipeän, niin että olkoon sinunkin terveydeksesi!
— Minä kiitän sinua, zaporogilaisten hetmani, lausui Kisiel.
— Sinä olet minun vieraani, minä muistan sen. Tämän sanottuaan Chmielnicki uudestaan heltyi ja, painaen kätensä vojevodan hartioita vastaan, vei hän isot punaiset kasvonsa lähelle hänen kalpeita, laihoja poskiansa.
Nyt rupesivat toisetkin päälliköt tuttavallisesti lähestymään komisaareja, pusertelemaan heidän käsiänsä, taputtelemaan heitä olkapäille. Hetmanin mukana he toistelivat:
— Ensi ruohoon asti.
Komisaarit olivat kuin piinapenkissä. Moukkien viinanlemulla kyllästytetty hengitys valui korkeasukuisen aateliston kasvoille, ylimysten, joille hikisten käsien puserrukset olivat yhtä sietämättömät kuin niiden omistajien ivallinen pilkka. Myöskin uhkauksia kuului kesken karkean sydämellisyyden ilmaisujen. Toiset huusivat vojevodalle: me tapamme ljahit, mutta sinä olet meidän miehiä! Toiset sanoivat: mitä te, herrat, oikeastaan tahdotte? Ennen te ruoskitte meitä ja nyt te rukoilette armoa. Menkää hirteen, senkin valkokourat! Atamani Wowk, entinen mylläri Nestewarista, kirkui: Minä olen surmannut ruhtinas Czetwertynskin, oman herrani… Antakaa meidän käsiimme Jarema! huusi, eteenpäin laahautuen, Jaszewski, ja me annamme teidän pitää henkenne!
Huoneessa kävi ilma pilaantuneeksi ja sietämättömän lämpimäksi. Pöytä, jolla virui liharuokien jätteitä, leivänpalasia, viina- ja simalätäkköjä, oli innoittavan näköinen. Lopuksi saapuivat noitanaiset, ennustajattaret, joiden kanssa hetmanin oli tapana juoda myöhään yöhön ja kuunnella heidän ennustuksiaan. Toiset heidän joukossansa olivat vanhoja, kyyristyneitä ja keltaisia, toiset nuoria ja voimakkaita. He ennustivat vahasta, vehnänjyvistä, tulesta, veden vaahdosta, pullon pohjasta tai ihmisen ihrasta. Yhtäkkiä alkoivat päälliköt ja nuorimmat noidat kisailla ja naureskella keskenään. Kisiel oli pyörtymäisillään.
— Kiitämme sinua, hetmani, kestityksestä ja jätämme hyvästi, sanoi hän heikolla äänellä.
— Minä tulen huomenna sinun luoksesi, Kisiel, päivälliselle, vastasi Chmielnicki, — mutta nyt menkää asuntoonne. Doniec kasakoineen saattaa teidät sinne, jottei rahvaan puolelta tapahtuisi mitään loukkausta.