Komisaarit kumarsivat ja lähtivät. Doniec kasakoineen odotti todella ulkona.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuiskasi Kisiel hiljaa, peittäen kasvot käsillään.
Saattue kulki vaieten komisaarien asuntoa kohti.
Mutta nyt kävi selville, että he eivät tulisikaan asumaan lähellä toisiaan. Chmielnicki oli tahallaan määrännyt heille majapaikat eri osissa kaupunkia, jotta he eivät aivan helposti voisi kokoontua neuvottelemaan.
Vaivaantunut ja uupunut vojevoda Kisiel, joka tuskin pysyi pystyssä, heittäytyi heti vuoteeseen eikä ennen aamua halunnut nähdä ketään. Aamulla käski hän kutsua luokseen Skrzetuskin.
— Mitä te olette tehnyt, hyvä herra? sanoi hän Skrzetuskille, — mitä te olette tehnyt? Te olitte vähällä syöstä turmioon sekä oman henkenne että meidän henkemme.
— Herra vojevoda, olen syypää, vastasi ritari, — mutta minut valtasi äkillinen mielenhäiriö ja minä olisin sata kertaa mieluummin kuollut kuin katsellut sellaista menoa.
— Chmielnicki tunsi itseään loukattavan. Vaivoin sain selitetyksi menettelynne ja raivostuneen pedon leppymään. Hän tulee kuitenkin tänään tänne ja kysyy varmaan teitä. Sanokaa hänelle silloin, että minä olin käskenyt teidän komentaa pois sotamiehet.
— Tästä päivästä alkaen saa Bryszowski ottaa käsiinsä komennon, sillä hän on paremmissa voimissa.
— Se onkin hyvä. Te olette liian itsepintainen tällaista aikaa varten. En moiti teitä muuta kuin varomattomuudesta, te olette nuori ettekä jaksa kestää tuskaa.