— Tuskaan minä olen tottunut, herra vojevoda, mutta häpeää en jaksa kestää.
Kisiel sähähti hiljaa aivan kuin sairas, jonka kipeään kohtaan kosketaan, mutta sitten hän surumielisesti alistuen hymähti ja virkkoi:
— Jokapäiväistä leipää ovat minulle jo tuollaiset sanat. Ennen nielin ne katkerin kyynelin, nyt ei minulla enään ole kyyneliäkään.
Skrzetuskin kävi sääli vanhusta marttyrikasvoineen, joka viime päivinä oli elänyt kaksinkertaisessa sekä sielun että ruumiin kärsimyksessä.
— Herra vojevoda, virkkoi hän, — Jumala on todistajani: mielessäni ajattelin vain näitä kauheita aikoja, jolloin senaattorien ja kruunun arvohenkilöiden täytyy kumarrella roskaväkeä, roskaväkeä, joka ainoana palkkana käytöksestään ansaitsisi paalun.
— Jumala teitä siunatkoon, sillä te olette nuori ja rehellinen ja minä tiedän, ettette tarkoittanut pahaa. Mutta saman mitä te sanotte, sanoo myöskin teidän ruhtinaanne ja hänen mukanaan sotaväki, aatelisto, valtiopäivät, puoli valtakuntaa. Ja koko heidän ylenkatseensa ja vihansa taakka lankeaa minun hartioilleni.
— Jokainen palvelee isänmaataan ymmärryksensä mukaan. Tuomitkoon Jumala meidän tarkoituksemme. Mitä taas tulee ruhtinas Jeremiin, niin palvelee hän isänmaataan sekä hengellään että omaisuudellaan.
— Ja kunnia häntä ympäröi ja sen paisteessa hän käy kuin auringossa, vastasi vojevoda. — Mutta mikä on minun osani? Oi, oikein te sanotte: Jumala tuomitsee meidän tarkoituksemme. Suokoon Hän edes haudan levon niille, jotka elämässä ovat kärsineet yli voimiensa.
Skrzetuski vaikeni ja Kisiel nosti mykässä rukouksessa silmänsä taivasta kohti. Hetken perästä hän sanoi:
— Minä olen rusiini, verta heidän verestään ja lihaa heidän lihastaan. Swiatoldista polveutuvien ruhtinaiden haudat ovat tässä maassa, siksi minä sitä rakastan, rakastan maata ja rakastan kansaa, jota se ravitsee rinnoillaan. Minä olen nähnyt harjoitettavan vääryyttä molemmin puolin, minä olen nähnyt zaporogilaismaan villin omavaltaisuuden, mutta myöskin sietämättömän kopeuden niiden puolelta, jotka tahtoivat orjuuttaa tämän sotaisen kansan. Mitä oli minun siis tehtävä, minun, rusiinin ja samalla Puolan valtakunnan uskollisen pojan ja senaattorin? Minä liityin niihin, jotka sanoivat: pax vobiscum, rauha olkoon teidän kanssanne. Sillä niin käskivät minussa veri ja sydän. Samaa mieltä oli myöskin kuningas vainaja, meidän isämme, samaa mieltä kansleri, primas ja monet muut. Minähän näin, että jos kummallakin puolella vallitsee eripuraisuus ja viha, niin siitä seuraa turmio. Koko elämäni iän, viimeiseen hengenvetoon asti olen koettanut tehdä työtä sovinnon aikaansaamiseksi ja kun sitten veri jo vuosi, ajattelin itsekseni: minä rupean sovinnon enkeliksi! Minä lähdin liikkeelle, tein työtä ja teen työtä vieläkin, vaikkakin tuskassa ja vaivassa, häpeässä ja mitä kauheimmassa epäilyksessä. Laupias Jumala, en todella tiedä, tuliko teidän ruhtinaanne miekkoineen liian aikaiseen, vaiko minä öljypuunoksineni liian myöhään. Sen vain tiedän, että työni nyt katkeaa, ettei minulla enään riitä voimia. Turhaan lyön muuria vastaan harmaata päätäni. Laskeutuessani hautaan näen edessäni vain pimeyttä ja tuhoa, oi suuri Jumala, yleistä tuhoa!