— Jumala voi lähettää pelastuksen.
— Oi, kunpa Hän lähettäisikin, lähettäisi ennen kuolemaani valonsäteen, ettei minun tarvitsisi kuolla epätoivossa. Joka tapauksessa kiitän Häntä, kiitän kaikista tuskista, kiitän rististä, jota olen kantanut elämäni ajan, kiitän siitä, että rahvas vaatii minun päätäni ja siitä, että minua valtiopäivillä kutsutaan kavaltajaksi, kiitän siitä että omaisuuteni on ryöstetty, kiitän häpeästä, jossa elän, kaikesta siitä karvaasta palkinnosta, jonka olen saanut osakseni molemmilta puolin.
Tämän sanottuaan ojensi vojevoda laihat kätensä taivasta kohden ja kaksi suurta kyyneltä, ehkäpä todella viimeiset hänen elämässään, valui hänen silmistään.
Skrzetuski ei enään voinut pidättäytyä. Hän heittäytyi polvilleen vojevodan eteen, tarttui hänen käteensä ja lausui suuren liikutuksen keskeyttämällä äänellä:
— Minä olen sotilas ja käyn toista tietä, mutta minä annan kunnian ansiolle ja kärsimyksille.
Ja sen sanottuaan painoi aatelismies ja ritari Wisniowieckin lippukunnasta huulilleen sen rusiinin käden, jota hän muutama kuukausi sitten yhdessä muiden kanssa oli nimittänyt petturiksi.
Kisiel laski molemmat kätensä hänen päänsä päälle.
— Poikani, sanoi hän hiljaa, — lohduttakoon, johtakoon ja siunatkoon sinua Jumala, niinkuin minä sinua nyt siunaan.
Neuvottelujen virheellinen kehä alkoi vielä samana päivänä. Chmielnicki saapui sangen myöhään päivällisille vojevodan luo ja mitä huonoimmalla tuulella. Hän totesi seuraavan asian: hän oli eilen puhunut välirauhasta ja helluntain aikaan asetettavasta komissioonista sekä vankien vapauttamisesta sitä ennen — ja tämän kaiken hän oli puhunut juovuksissa ja nyt hän huomaa, että häntä on tahdottu vetää nenästä. Kisiel lepytteli häntä jälleen, rauhoitteli, selitteli ja todisteli, mutta Lembergin rajatuomarin sanojen mukaan oli tämä kaikki surdo tyranno fabula dicta, mykälle tyrannille kerrottu satu — hetmani alkoi käyttäytyä niin raa'asti, että komisaarit suorastaan ikävöivät eilistä Chmielnickiä. Hän löi herra Pozowskia nuijalla sentähden, ettei tämä tullut tilaisuuteen aikoinaan, mutta Pozowski oli vaarallisesti sairaana, miltei lähellä kuolemaa.
Vojevodan kohteliaisuus, kehoitukset ja vakuutukset eivät auttaneet. Vasta kun hetmani oli viinasta ja Huszczan erinomaisesta simasta saanut pienen humalan, tuli hän paremmalle tuulelle. Silloin hän ei kuitenkaan enään tahtonut kuulla puhuttavankaan valtiollisista asioista, hän sanoi vain: kun on juomisen aika, niin juodaan ja asiat ja niiden suorittamiset jätetään huomiseksi. Jollei taas, niin lähden matkoihini. Kello kolme yöllä hän itsepäisesti alkoi vaatia, että hänet päästettäisiin vojevodan makuuhuoneeseen, mutta tämä vastusteli sitä kaikenlaisilla tekosyillä, sillä hän oli tahallaan sulkenut sinne Skrzetuskin. Hän pelkäsi nimittäin, että tämä taipumaton sotilas kohdatessaan Chmielnickin voisi saada aikaan jonkin itselleen tuhoisan kohtauksen.