Mutta Chmielnicki pysyi itsepäisesti vaatimuksessaan ja meni huoneeseen eikä Kisielin auttanut muuta kuin seurata häntä. Suuri oli vojevodan hämmästys, kun hetmani nähdessään ritarin nyökäytti päätään ja huudahti:
— Skrzetuski, mikset sinä ole juomassa meidän kanssamme?
Samassa hän ystävällisesti ojensi hänelle kätensä.
— Siksi että olen sairas, vastasi Skrzetuski kumartaen.
— Sinä ratsastit eilen tiehesi. Minulla ei ollut ensinkään hauskaa ilman sinua.
— Hän oli saanut sellaisen käskyn, huomautti Kisiel.
— Älä sinä puhu minulle pötyä, vojevoda. Kyllä minä hänet tunnen ja tiedän, että hän ei tahtonut katsella, kuinka te osoititte minulle kunnioitusta. Oi, hän on sellainen lintu! Mutta rangaistuksen, mitä joku muu ei olisi välttänyt, hän välttää, sillä minä rakastan häntä, hän on minun sydämellinen ystäväni.
Kisielin silmät olivat pystyssä hämmästyksestä, hetmani kääntyi yhtäkkiä Skrzetuskin puoleen, sanoen:
— Tiedätkö miksi sinusta pidän? Skrzetuski pudisti päätään.
— Luulet kai siksi, että katkaisit köyteni siellä Omelnikin takana, silloin kun minä olin vähäpätöinen mies ja kun minua ajettiin takaa kuin petoa. Ei, en siksi. Minä annoin sinulle silloin sormuksen, jossa oli tomua Kristuksen haudasta, mutta sinä, sarvipää sielu, et näyttänyt minulle sormusta, kun jouduit minun käsiini — no niin, minä päästin sinut menemään ilmankin, eikä siitä sen enempää. Syy siihen että nyt pidän sinusta ei ole se, vaan sinä olet tehnyt minulle erään palveluksen, jonka takia olet sydämeni ystävä ja josta olen sinulle kiitollinen.