Skrzetuski katsahti hämmästyneenä Chmielnickiin.
— Näetkö kuinka he ovat ihmeissään, sanoi hetmani ikäänkuin jollekin neljännelle henkilölle. — Minä johdatan muistoosi mitä minulle kerrottiin Czehrynissä, kun Bazawlukista tulin sinne Tuhaj-bejn kanssa. Tiedustelin siellä kaikkialla vihamiestäni Czaplinskia enkä löytänyt häntä. Silloin minulle kerrottiin mitä sinä meidän ensimäisen tapaamisemme jälkeen olit hänelle tehnyt, että nimittäin olit käynyt häntä kiinni kalloon ja housuihin ja iskenyt itse miehellä auki oven sekä lyönyt hänet veriin kuin koiran — häh?
— Sen todella tein, sanoi Skrzetuski.
— Oi, mainiosti teitkin, oikein menettelit. No, kyllä minä vielä saan hänet käsiini, muuten ei sopimuksista ja komissiooneista tule mitään. Kyllä minä hänet vielä saan käsiini ja leikittelen hänen kanssaan omalla erikoisella tavallani. Mutta annoit sinäkin hänelle pippuria!
Sen sanottuaan kääntyi hetmani Kisielin puoleen ja alkoi uudelleen kertoa.
— Tuo otti häntä kiinni kallosta ja roimahousuista, nosti hänet ilmaan kuin ketunpojan, löi hänellä oven auki ja heitti kadulle.
Samassa alkoi hetmani nauraa niin että kuului viereiseen huoneeseen asti.
— Herra vojevoda, käske tarjota simaa, minun täytyy juoda tuon ritarin, ystäväni, terveydeksi.
Kisiel raoitti ovea ja kutsui palvelijapoikaa, joka heti toi kolme tuoppia huszczalaista olutta.
Chmielnicki laski nyt pilaa vojevodan ja Skrzetuskin kanssa, joi niin että tukka höyrysi ja nauroi niin, että suu levisi korviin asti. Suuri mielihyvä valtasi hänet ja kääntyen Skrzetuskin puoleen hän huudahti: