— Hän oli matkalla Wolyniaan, mutta Parczewissa aukenivat hänen haavansa, sillä hänen vaununsa olivat kaatuneet. Hänen täytyi silloin pysähtyä, vaikka suurimmassa pelossa, koska hänet tietysti olisi saatettu tappaa. Sen hän itse sanoi minulle. Minuthan oli lähetetty, sanoi hän, viemään kirjettä, mutta minulla ei ollut minkäänlaista muuta todistusta kuin turvanuija, ja jos olisi saatu tietää, kuka minä olin, niin eivät ainoastaan aateliset olisi hakanneet minua kappaleiksi, vaan olisi ensimäinen komendantti hirttänyt minut, lupaa kysymättä. Minä muistan, että kun hän oli minulle tämän sanonut, niin minä virkoin hänelle: onpa hyvä tietää, että ensimäinen komendantti olisi hirttänyt teidät. Hän kysyy nyt: kuinka niin? Niin, sanon minä, siksi vain, että täytyy olla varovainen eikä hiiskua kenellekään mitään. Kyllä minä siinä kohden olen teille avullinen. Silloin hän alkoi minua kiitellä ja vakuuttamistaan vakuuttaa kiitollisuuttaan sekä toistaa, etten jää ilman palkintoa. Nyt sanoo hän, ei minulla ole rahaa, mutta arvoesineet mitä sattuu olemaan, annan sinulle ja myöhemmin verhoan sinut kultaan, kunhan vielä teet minulle yhden palveluksen.
— Ahah, se koskee tietysti ruhtinatarta, sanoi Wolodyjowski.
— Niin koskeekin, hyvä herra. Mutta minun täytyy kertoa kaikki juurta jaksain. Kun hän minulle silloin sanoi, ettei hänellä nyt ole rahoja, niin minulta lopullisesti meni kaikki sääli häntä kohtaan. Ajattelin itsekseni: odotappas, kyllä minä teen sinulle palveluksen. Mutta hän sanoo: minä olen kipeä, minulla ei ole voimia lähteä matkaan ja tie sinne on pitkä ja vaarallinen. Jos minä, sanoo hän, pääsen Wolyniaan — ja täältä ei enään ole sinne pitkältä —, niin olen jo meikäläisten joukossa. Mutta sinne Dniesterin varrelle en voi lähteä, sillä voimat eivät riitä ja siellä, sanoo hän, täytyy kulkea läpi vihollisen maan, linnojen ja sotajoukkojen ohi. Lähde sinä minun puolestani. Minä kysyn: minne? Ja hän vastaa: aina likelle Raszkowia, sillä hän on siellä, kätkössä Doniecin sisaren, noita-akka Horpynan luona. Minä kysyn nyt: ruhtinatarko? Aivan niin, vastaan hän. Minä piiloitin hänet sellaiseen paikkaan, ettei sinne ihmissilmä näe, mutta hänen on siellä hyvä olla ja hän nukkuu kuin ruhtinatar Wisniowiecki kultaompeleisilla tyynyillä.
— No, kerro nyt Jumalan tähden nopeammin! huudahti Zagloba.
— Liika kiire on kotoisin paholaisesta, vastasi Rzendzian. — Kun minä sen kuulin, niin tulin hyvin iloiseksi, mutta en sitä näyttänyt, vaan sanoin: onko hän varmaan siellä? Siitä on varmaan jo pitkä aika, kuinkas te hänet sinne veitte? Hän alkoi nyt vannoa, että Horpyna on hänen uskollinen koiransa, hän pitää neidin siellä vaikkapa kymmenen vuotta, kunnes hän, Bohun, palaa, ja että ruhtinatar on siellä niin totta kuin Jumala taivaassa, sillä sinne eivät tule ljahit eivätkä tatarit eivätkä kasakat. Eikä Horpyna tee hänen käskyänsä vastaan.
Rzendzianin näitä kertoessa värisi herra Zagloba kuin kuumesairas, mutta pieni ritari nyökytteli iloisesti päätään. Podbipienta istui silmät kohotettuina taivasta kohden.
— Että neiti on siellä, se on aivan varma, jatkoi poika. — Paras todistus siitähän on se, että hän lähetti minut neidin luo. Minä estelin aluksi, jotta en näyttäisi mitä ajattelin, ja sanoin: mitäs minä siellä teen? Hän vastaa: sinun täytyy lähteä, kun en minä voi mennä sinne. Jos minä, sanoo hän, hengissä pääsen Wladawasta Wolyniaan, niin annan kantaa itseni Kiovaan, sillä siellä on jo kaikkialla meikäläisiä, on kasakoita joka paikassa. Mutta lähde sinä, sanoo hän, viemään Horpynalle käskyä, että hän toimittaa neidin Kiovaan Pyhän Neitsyen luostariin.
— Kas vain, ei siis Hyvän Nikolain luostariin! puhkesi Zagloba puhumaan. — Minähän heti sanoin, että Jerlicz on luulosairas tai että hän on valehdellut.
— Pyhän Neitsyen luo, jatkoi Rzendzian. — Sormuksen, sanoo hän, minä annan sinulle, turvanuijan ja puukon saat myöskin ja Horpyna kyllä ymmärtää mitä ne merkitsevät, sillä sellainen oli meillä sopimus. Sinä tulet, sanoo hän, sitä enemmän Jumalan lähettämänä, kun neiti tuntee sinut ja tietää, että olet paras ystäväni. Ratsastakaa sitten yhdessä, älkääkä pelätkö kasakoita, mutta varokaa tatareja, jos heitä sattuisi olemaan likettyvillä, ja välttäkää heitä, sillä he eivät kunnioita turvanuijaa. Rahoja, sanoo hän, dukaatteja on siellä rotkossa kaivettuina maahan, ota ne pois sieltä hukkaan joutumasta. Sanokaa matkallanne vain, että Bohunin vaimo tässä kulkee eikä teiltä tule mitään puuttumaan. Muuten, sanoo hän, antaa noita sinulle tarpeelliset neuvot, mutta lähde sinä matkaan minun puolestani. Kenenkäs minä, onneton, nyt muuten lähetän, kehen voin luottaa täällä vieraassa maassa vihollisten keskellä? Niinkuin näette, hyvät herrat, rukoili hän minua niin hartaasti, että melkein kyyneliä vuodatti. Lopuksi käski tuo peto minun vannoa, että lähden matkaan ja minä vannoinkin, mutta lisäsin hengessäni: oman herrani kanssa. Silloin tuli hän kovin iloiseksi ja antoi minulle turvanuijan, sormuksen ja puukon sekä mitä arvoesineitä hänellä vain oli. Ja minä myöskin otin ne, sillä ajattelin: olkoot pikemmin minun hallussani kuin ryövärien. Lopuksi sanoi hän minulle vielä, missä tuo rotko Waladynkan varrella sijaitsee, kuinka sinne mennään ja mistä sinne käännytään. Hän selitti kaikki niin perinpohjaisesti, että minä osaisin sinne vaikkapa silmät sidottuina, kuten itse, hyvät herrat, tulette huomaamaan, koska kai lähdemme sinne yhdessä.
— Heti huomenna, sanoi Wolodyjowski.