— Hiisi minut vieköön, mutisi Zagloba.
— Sinä siis lähdit kotoa, auttoi Wolodyjowski taasen juttua kulkuun.
— Minä lähdin siis kotoa, jatkoi Rzendzian — ja mietin, minne mennä — ehkäpä Zbaraziin, sillä sieltä ei ole pitkältä Bohunin luo ja siten saan herrastani pikemmin tietoja. Lähden Bialaa ja Wlodawaa kohden. Wlodawassa — hevoset olivat jo hyvin väsyksissä — pysähdyn syöttämään. Mutta siellä oli markkinat ja kaikki majapaikat täynnä aatelisia. Yritän porvarien luo, mutta sielläkin on aatelisia. Vihdoin sanoo minulle eräs juutalainen: minulla oli tässä huone, mutta eräs haavoittunut aatelismies vuokrasi sen. Siihen sanon minä: sepä sattui hyvin, sillä minä ymmärrän haavain hoitoa ja teidän haavalääkärinne tuskin näin markkina-aikana ehtii hoitaa ketään. Juutalainen väitti yhä, että tuo aatelismies itse hoitaa itsensä eikä tahdo nähdä ketään vierasta, mutta meni kuitenkin kysymään. Haavoitetun tila oli nähtävästi huonontunut, sillä hän käski päästää minut sisään. Astun huoneeseen — ja kukas makaa vuoteessa? Bohun.
— Siinä sitä ollaan! huudahti Zagloba.
— Minä siunasin itseni Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, sillä aivan minä olin pelästyksissäni. Mutta hän tunsi minut heti paikalla, tuli kovin iloiseksi, koska hän pitää minua ystävänään, ja sanoo: Jumala lähetti sinut luokseni, en minä nyt enään kuole. Minä sanon: mitäs te täällä teette? Mutta hän laski sormen suulleen ja kertoi minulle vasta myöhemmin seikkailunsa, kuinka Chmielnicki oli lähettänyt hänet Zamoscin luota hänen majesteettinsa kuninkaan tai silloisen prinssin puheille, sekä kuinka herra Wolodyjowski Lipkowissa oli hänet lyönyt.
— Muisteliko hän minua kiitollisuudella? kysyi pieni ritari.
— Ei juuri voi muuta sanoa, hyvä herra, kuin että jotenkin kiitollisena. Minä ajattelin, sanoi hän, että tuo ritari olisi jokin lastu tai rakki vain, mutta hänpä onkin, sanoo hän, ensiluokkainen taistelija: hän oli vähällä lyödä minut kahtia. Mutta kun hän sitten mainitsee teitä, herra Zagloba, niin hän entistä pahemmin kiristää hampaitaan ja sanoo, että te hänet usutitte taisteluun.
— Hitto hänet vieköön, minä en enään häntä pelkää, vastasi Zagloba.
— Me tulimme heti ystäviksi, kuten ennenkin, jatkoi Rzendzian, — vieläpä paljoa paremmiksikin, ja hän kertoi minulle kaikki tyyni: kuinka hän oli ollut kuolemaisillaan, kuinka hänet otettiin Lipkowin herraskartanoon, koska häntä pidettiin aatelismiehenä ja hän sanoi olevansa herra Hulewicz Podoliasta, kuinka häntä sitten lääkittiin ja kohdeltiin suurella ystävällisyydellä, josta kaikesta hän sanoi olevansa heille kiitollinen kuolemaansa saakka.
— Entä mitä hän teki Wlodawassa?