— Poika, älä saata minua vihaan äläkä puhu asiaankuulumattomia.
— Ensinnä, teidän luvallanne, minä en ole mikään poika, vaan aatelinen. Vaikka olenkin köyhä, niin minulla on vaakuna, kuten herra Wolodyjowski ja herra Podbipienta herra Skrzetuskin tuttavina tietävät. Ja — toiseksi on tuo juttu kestänyt jo viisikymmentä vuotta.
Zagloba puri hampaansa yhteen ja vannoi itsekseen, ettei hän enään virka mitään.
— Hyvä on, senkin pikkuinen kala, sanoi herra Longinus makeasti, — mutta kerroppa meille Bohunista äläkä päärynäpuista.
— Bohunistako? sanoi Rzendzian. — Olkoon menneeksi Bohunista. No niin, Bohun luulee, ettei hänellä ole uskollisempaa palvelijaa ja ystävää kuin minä, vaikka hän siellä Chzehrynissä aika lailla kyni minua. Sillä minähän, totta puhuen, minähän häntä hoidin silloin kun ruhtinas Kurcewiczit olivat häntä löylyttäneet. Valehtelin hänelle silloin, etten enään mene herrojen palvelukseen, vaan liityn kasakoihin, heistä muka hyödyn enemmän. Ja hän uskoi. Kuinkas ei hän olisi uskonut, kun olin auttanut hänet terveeksi. Sentähden hän myöskin kauheasti mielistyi minuun ja, totta puhuen, palkitsi minut runsaasti. Hän ei tietänyt, että minä mielessäni olin vannonut kovasti kostavani hänelle sen vääryyden, jonka hän Czehrynissä oli minulle tehnyt. Ja jollen vielä ole pistänyt häntä kuoliaaksi, niin on syynä siihen vain se, ettei aatelismiehen sovi pistää vuoteessa makaavaa vihollista veitsellä kylkeen, niinkuin mitäkin sikaa.
— Hyvä, hyvä, sanoi Wolodyjowski. — Sen me myöskin tiedämme. Mutta millä lailla sinä nyt sitten löysit Bohunin?
— No nähkääs, se kävi tällä tapaa: kun me jo olimme voittaneet Jaworskit — he tulevat vielä kerran kulkemaan kerjäläisreppu selässä, se on ihan varma! — niin minä ajattelin itsekseni: nyt lienee kai minunkin aikani jo vähitellen hakea Bohun ja kostaa hänelle hänen tekemänsä vääryys. Ilmaisin nyt salaisuuteni vanhemmille ja isoisälle ja kun isoisä on rohkeutta rakastava mies, niin hän sanoo: koska kerran olet vannonut, niin mene, sillä muuten sinusta tulee lurjus. Lähden siis, sillä olin vielä ajatellut sitäkin, että jos löydän Bohunin, niin ehkä saan tietää jotakin neidistä, jos hän vielä on hengissä, ja kun olen ampunut hänet ja tuon uutisen herralleni, niin varmaan en jää vaille palkintoa.
— Varmaan et jääkään ja mekin palkitsemme sinut, sanoi Wolodyjowski.
— Minun luonanihan sinulla, veliseni, jo on hevonen ratsastustamineineen, lisäsi Longinus.
— Kiitän nöyrimmästi herroja, sanoi poika iloissaan. Onhan oikein, että hyvästä viestistä annetaan lahja eikä tarvitse pelätä minun juovan mitä saan…