— Kuinka niin, hyvä herra? kysyi Rzendzian hämmästyneenä. — Olisiko minun ehkä pitänyt pistää hänet kuoliaaksi?
— Niin toinen kuin toinenkin menettely olisi ollut paha — en tiedä onko parempi olla ryöväri vaiko Juudas.
— Mitä herra nyt puhuu? Ilmiantoiko Juudas jonkin kapinoitsijan? Eikö Bohun ole hänen majesteettinsa kuninkaan ja koko valtakunnan vihollinen?
— Se on totta, mutta sittenkin teit pahasti. Mitä kuitenkaan sanoitkaan, mikä sen komendantin nimi oli?
— Herra Regowski, sanoivat hänen etunimensä olevan Jakob.
— Sama mies, mutisi liettualainen, — herra Laszczin sukulainen ja herra Skrzetuskin vihamies.
Tätä huomautusta ei kuitenkaan kukaan kuullut, sillä herra Zagloba virkkoi:
— Hyvät herrat, tässä ei ole aikaa viivyttelemiseen. Jumala on tämän pojan kautta auttanut meitä ja johtanut asiat niin, että me voimme alkaa etsiä neitiä onnellisempien mahdollisuuksien vallitessa kuin tähän asti. Jumala olkoon kiitetty. Meidän täytyy huomenna lähteä. Ruhtinas on tosin poissa, mutta me lähdemme matkaan ilman hänen lupaansakin, sillä meidän täytyy kiirehtiä. Mukaan tulevat herra Wolodyjowski, minä ja Rzendzian. Te, herra Podbipienta, jäätte tänne, sillä teidän kokonne ja yksinkertaisuutenne voisivat meidät ilmaista.
— Ei, veliseni, minä lähden myöskin, sanoi liettualainen.
— Neidin turvallisuuden takia teidän täytyy jäädä pois. Joka teidät kerran on nähnyt, se ei koko elämänsä aikana teitä unohda. Meillä tosin on turvanuija, mutta teihin ei sellaisenkaan suojassa uskottaisi. Tehän kuristitte Puljanin koko Krywonosin roskaväen nähden ja kyllä he sen kahakan muistavat. Te ette saa lähteä meidän kanssamme. Kolmea päätä ette kuitenkaan siltä matkalta löydä ja teidän oma ainoanne ei paljoa auta. Voitte turmella koko yrityksemme, jääkää mieluummin tänne.