— Ja nyt kiittäkäämme Jumalaa.
Sen sanottuaan lankesi Zagloba ensimäisenä polvilleen ja hänen esimerkkiään seurasivat muut. He rukoilivat kauvan ja palavasti.
KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Ruhtinas oli todellakin muutamia päiviä sitten lähtenyt Zamosciin, sieltä käsin kootakseen uusia joukkoja, eikä siis ollut syytä olettaa hänen pian palaavan. Sentähden saattoivat Wolodyjowski, Zagloba ja Rzenzian lähteä retkelleen kenenkään tietämättä ja syvimmässä salaisuudessa. Zbaraziin jääneistä pääsi tästä salaisuudesta osalliseksi vain herra Longinus, mutta hänkin oli sidottu kunniasanalla ja vaikeni kuin lumottu.
Wierszul ja ne muut upseerit, jotka tiesivät ruhtinattaren kuolemasta, eivät ymmärtäneet pienen ritarin ja Zagloban retken olevan missään yhteydessä onnettoman Skrzetuskin morsiamen kanssa, vaan arvelivat molempien ystävien pikemmin lähteneen Skrzetuskin luo, varsinkin kun heidän mukanaan oli Rzendzian, jonka tiedettiin olevan Skrzetuskin palvelijan. He ratsastivat suoraan Chlebanowkaan ja tekivät siellä valmistukset retkeänsä varten.
Ennen kaikkea osti Zagloba Longinukselta lainaamillaan rahoilla viisi rotevaa podolialaista hevosta, jotka jaksoivat kestää pitkää ratsastusta ja jommoisia mielellään käytti puolalainen ratsuväki ja kasakkaupseerit. Sellainen hevonen saattoi kokonaisen päivän kiidättää tatarilaisratsun jäljestä ja sen juoksu oli nopeampi kuin turkkilaistenkin hevosten, jotapaitsi se paremmin kesti kaikkia säänmuutoksia, kylmiä öitä ja sateita. Viisi sellaista ratsua hankki siis herra Zagloba ja lisäksi itselleen, tovereilleen sekä myöskin ruhtinatarta varten kasakkaviitat. Rzendzian piti huolta kuormahevosista. Kun sitten kaikki oli huolellisesti valmistettua, lähdettiin matkaan ja uskottiin yritys Jumalan ja neitosten suojelijan, pyhän Nikolauksen huostaan.
Uusissa puvuissaan saattoi matkamiehiämme helposti pitää joinakin kasakka-atamaneina ja usein tapahtuikin, että puolalaisten linnaväkien miehet tai sinne tänne aina Kamieneciin asti siroteltujen vartiostojen sotilaat sieppasivat heidät kiinni. Helppoa oli kuitenkin herra Zagloballe osoittaa heille, että he olivat oikeilla matkoilla. Kauvan kulkivat he turvallisilla seuduilla, seuduilla, joita ylipäällikkö Lanckoronskin lippukunnat pitivät hallussaan. Lanckoronski läheni näet verkalleen Baria, pitääkseen silmällä sinne kokoontuvia kasakkajoukkoja. Yleisesti jo tiedettiin, että neuvottelut raukeavat ja sentähden tuntui sota ilmassa, vaikka pääjoukot eivät vielä olleet liikkeellä. Perejaslawin aselepo loppui helluntaiksi, sissisota tosin ei milloinkaan ollut lakannut, mutta nyt se oli kiihtymään päin ja molemmilta puolin odotettiin vain taistelumerkkiä. Sillävälin saapui kevät riemuiten aroille. Kavioiden tallaaman maan verhosi kaatuneiden ritarien ruumiista esiin kasvanut ruoho ja kukkaset. Taistelukenttien yläpuolella liitelivät taivaan sinessä leivoset, korkeuksissa kulkivat huutaen ja kirkuen mitä erilaisinten lintujen parvet, tulvivien vesien kiiltävä pinta väreili lämpimän tuulenhengen liikuttamana ja lämpimässä aallossa pitivät illoin sammakot iloista pakinaa aina myöhäiseen yöhön asti.
Tuntui siltä kuin itse luonto olisi tahtonut arpeuttaa haavat, vaimentaa tuskat ja peittää haudat kukkiin. Taivas ja maa oli kirkas, raikas, ilmava ja iloinen ja koko aro värikäs ja välkkyilevä niinkuin kultaommel. Se vivahteli kuin sateenkaan tai puolalainen vyö, johon taitava kutojatar on taidokkaasti, ikäänkuin yhteen naittaen, sulatuttanut kaikki mahdolliset värit. Arot vilisivät lintuja ja niiden yli kävi voimakas tuuli, kuivaten vedet ja ahavoittaen ihmisten kasvot.
Sellaisena aikana iloitsee jokainen sydän, suuri onnentunne täyttää jokaisen mielen. Niinpä olivat meidänkin ritariemme mielet täynnä onnellisuutta. Herra Wolodyjowski lauleli lakkaamatta ja herra Zagloba siirteli itseään satulassa, kääntäen hartioitaan aurinkoon päin. Kerran kun aurinko oikein oli häntä lämmittänyt, sanoi hän pienelle ritarille:
— Suloista tämä on, sillä totta puhuen ei mikään — simaa ja unkarilaista viiniä lukuunottamatta — tee vanhoille luille niin hyvää kuin aurinko.