— Senkin kuhnuri, sanoi herra Zagloba, — meidän päämmekö pitäisi miettiä jäätkö sinä, mokomakin, henkiin! Piru ei väännä sinulta nurin niskoja ja vaikkapa vääntäisikin, niin yhdentekevää, sillä ahneutesi takia joudut sinä joka tapauksessa kadotukseen. Minä olen hänelle liian vanha varpunen, mutta pane mieleesi, että jos Horpyna onkin mahtava noita, niin olen minä vielä mahtavampi velho, sillä olen Persiassa oppinut mustan taidon. Hän palvelee pahoja henkiä, mutta pahat henget palvelevat minua. Minä voisin niillä kyntää niinkuin härillä, mutta minä en tahdo, sillä minä otan huomioon sieluni autuuden.

— Mainio asia. Mutta kyllä teidän kuitenkin pitäisi käyttää mahtianne, sillä on aina parempi turvata itsensä kaiken varalta.

— Minä luotan hyvään asiaamme ja Jumalan kaitselmukseen, sanoi Wolodyjowski. — Varjelkoot vain paholaiset Horpynaa ja Bohunia, meidän kanssamme ovat taivaan enkelit ja heitä vastaan eivät kestä parhaatkaan helvetin varustukset. Kaikkien tapausten varalta uhraan minä pyhälle arkkienkeli Mikaelille seitsemän valkeasta vahasta tehtyä kynttilää.

— Kyllä minäkin kustannan yhden kynttilän, sanoi Rzendzian, — ettei herra Zagloba aina saisi uhata minua kadotuksella.

— Lähetän sinut heti paikalla helvettiin, sanoi Zagloba, — jos näemme, ettet sinä hyvin tunne ruhtinattaren piilopaikkaa.

— Kuinka en tuntisi? Kun vain olemme päässeet Waladynkalle, niin minä jo osaan tien vaikkapa sidotuin silmin. Me ajamme rantaa myöten Dniesteriä pitkin ja rotko tulee sitten vasemmalla kädellä. Me tunnemme sen siitä, että sisäänkäytävän edessä on kallio. Ensi silmäykseltä näyttää siltä kuin ei rotkoon ensinkään pääsisi mutta kalliossa onkin repeämä, jonka läpi voi kulkea vaikkapa kaksi hevosta rinnakkain. Ja kun kerran olemme siellä, niin ei enään kukaan pääse käsistämme sillä tuosta repeämästä käy ainoa pääsy rotkoon. Ympärillä taas on joka taholla niin korkeat kallioseinät että tuskin lintukaan lentää niiden yli. Noitanainen murhaa jokikisen ihmisen, joka luvatta yrittää sinne, siellä onkin näkyvissä paljon luurankoja, mutta Bohun sanoi, että siitä ei tarvitse välittää, pitää vain ratsastaa eteenpäin ja huutaa: Bohun, Bohun… Vasta silloin noita ystävällisesti ottaa meidät vastaan. Paitsi Horpynaa on siellä vielä Czeremys, joka julman taitavasti ampuu pistolilla. Molemmat meidän täytyy tappaa.

— Tuota Czeremysiä en sääli, mutta riittää jos akka pannaan köysiin.

— Luuletteko saavanne hänet köysiin? Hän on niin väkevä, että repii panssarin kuin paidan ja hevosenkenkä vain ritisee, kun hän sen murskaa käsissään. Herra Podbipienta ehkä kykenisi taistelemaan hänen kanssaan, mutta emme me. Odottakaappa vain, minä ammun häneen siunatun luotini, niin koittaa kerrankin tuon paholaisnaisen viimeinen hetki. Muuten se varmaan juoksisi perässämme kuin naarassusi ja ulvoisi kasakoita avukseen. Ja varmaan emme saisi sieltä eheänä neitiä enempää kuin omia päitämme.

Näin keskustellen ja neuvotellen kului heiltä matkalla aika. He ratsastivat nopeaan, vältellen kauppaloja, kyliä, taloja ja kukkuloita. Jarmolincen kautta ajettiin Baria kohden, josta oli määrä kääntyä vinoon Jampolin ja Dniesterin suunnalle. He kulkivat siitä, missä Wolodyjowski kerran oli lyönyt Bohunin ja pelastanut Zagloban hänen käsistään — he osuivat tulemaan samaan talonpoikaismajaankin ja pysähtyivät sinne yöksi. Välistä heidän kuitenkin täytyi viettää yö taivasalla, arolla, ja silloin huvitti herra Zagloba heitä kertomalla entisiä seikkailujaan, sekä sellaisia, jotka hän todella oli kokenut että sellaisia, jotka hän oli kuvitellut. Enimmäkseen he kuitenkin keskustelivat ruhtinattaresta ja siitä, miten he vapauttavat hänet noidan vankeudesta. Vihdoin jätettyään selkänsä taa seudut, joita linnaväki ja Lanckoronskin lippukunnat pitivät kurissa, saapuivat he kasakkamaahan, jossa ei enään ollut ljaheja. Ne, jotka eivät olleet päässeet pakoon, olivat nimittäin tuhotut tulella ja miekalla. Toukokuu loppui, alkoi jo helteinen kesäkuu, mutta he olivat tuskin suorittaneet kolmannen osan matkaansa, tie oli niin pitkä ja vaivaloinen. Onneksi ei heitä enään kasakkain puolelta uhannut mikään vaara. Talonpoikaisjoukoille he yleensä eivät näyttäneet todistuksiaan, sillä useimmiten ne pitivät heitä zaporogilaisupseereina. Silloin tällöin heiltä kuitenkin kysyttiin, keitä he olivat ja jos kysyjä oli suistolainen, niin näytti herra Zagloba Bohunin turvanuijaa. Jos taas tiedustelija oli tavallinen murhamies roskaväen joukosta, niin Zagloba, astumatta alas hevosen selästä, potkaisi häntä jalallaan rintaan ja kaatoi hänet maahan. Tämän nähdessään toiset heti avasivat tien, arvellen, että ratsastaja ei ollut ainoastaan heikäläinen, vaan lisäksi hyvin arvokas herra, koska kerran hän lyö. "Se on ehkä Krywonos, Burlaj tai itse isä Chmielnicki." Bohunin maine harmitti Zaglobaa suuresti, suistolaiset kiusasivat häntä todella liiaksi kyselemällä Bohunista. Siitä syntyi matkalla usein viivytystä. Välistä ei kysymyksistä tahtonut tulla loppuakaan: onko hän terve, onko hän hengissä? Huhu hänen kuolemastaan oli näet levinnyt aina Jahorlikille ja Dnieperin koskille asti. Mutta kun matkalaiset vain kertoivat, että hän on terve ja vapaa ja että he juuri ovat hänen lähettämiään, niin heitä suudeltiin ja kestitettiin. Kaikkien sydämet, vieläpä kukkarotkin, avautuivat heille — jota asianhaaraa ei herra Skrzetuskin viekas palvelijapoika malttanut olla käyttämättä hyväkseen.

Jampolissa heidät otti vastaan vanha kuuluisa päällikkö Burlaj, joka siellä suistolaissotaväen ja rahvaanjoukon kanssa odotti Budziakin tatareja. Burlaj oli ollut Bohunin opettaja sotilaanammatissa. Hän oli kulkenut hänen muassaan Mustanmeren retkillä, kerran olivat he yhdessä ryöstäneet puhtaaksi Sinopen. Siksipä Burlaj rakastikin Bohunia kuin poikaansa ja otti hänen lähettinsä ystävällisesti vastaan, osottaen heille täydellistä luottamusta, varsinkin kun hän viime vuonna oli Bohunin luona nähnyt Rzendzianin. Saatuaan tietää, että Bohun on hengissä ja että hän pyrkii Wolyniaan, pani hän iloissaan toimeen pidot läheteille ja joi itsensä juovuksiin.