Herra Zagloba pelkäsi, että Rzendzian hiukan juotuaan lörpöttelisi tarpeettomia, mutta poika, joka oli viekas kuin kettu, osasi puhua totta vain silloin, kun sitä vaaratta saattoi puhua.
Puhumalla tätä vaaratonta määrää totta, hän myöskin hankki itselleen luottamusta. Kummalliselta ritareistamme kuitenkin tuntui kuunnella kauhealla avomielisyydellä pidettyjä keskusteluja, joissa heidän nimiään yhtämittaa toistettiin.
— Me olemme kuulleet, sanoi Burlaj, — että Bohun on saanut surmansa kaksintaistelussa. Ettekö tiedä kuka hänet surmasi?
— Wolodyjowski, ruhtinas Jeremin upseeri, vastasi Rzendzian tyynesti.
— Ai, jospa minä saisin hänet käsiini, niin kostaisin hänelle haukkamme surman. Minä nylkisin hänet.
Herra Wolodyjowski väänteli kauranvärisiä viiksiään ja loi Burlajhiin samanlaisen katseen kuin koira suteen, jota se ei saa tarttua kurkkuun. Mutta Rzendzian sanoi:
— Siksipä minä, herra päällikkö, juuri sanonkin teille hänen nimensä.
— Paholainen saattaa todella iloita tuosta pojasta, ajatteli herra
Zagloba.
— Mutta, jatkoi Rzendzian, — hän ei kuitenkaan ole aivan suuresti syypää, sillä Bohun itse vaati hänet taisteluun, tietämättä miten taitavan taistelijan hän haastaa. Todistajana tilaisuudessa oli Bohunin pahin vihollinen, eräs aatelismies, joka kerran oli temmannut ruhtinattaren hänen käsistään.
— Kuka hän sitten on?