— Vanha juoppo, joka aikoinaan alituisesti kulki Czehrynissä atamanimme kintereillä ja oli olevinaan hänen hyvä ystävänsä.
— Hän tulee vielä riippumaan hirressä! huudahti Burlaj.
— Hölmö minä olen, jollen hakkaa poikki tuon koiran korvia! mutisi
Zagloba.
— Hän oli niin silvottu, jutteli Rzendzian, — että jos siinä olisi ollut joku toinen kuin hän, niin korpit sitä jo aikoja sitten olisivat nokkineet. Mutta meidän atamanissa on sitkeä henki ja hän parantui, vaikka hän tuskin jaksoi laahautua Wlodawaan. Varmaan ei hänestä olisikaan tullut kalua, jollemme me olisi olleet siellä apuna. Me lähetimme hänet Wolyniaan, missä meikäläisillä on valta ja hän puolestaan lähetti meidät hakemaan tyttöä.
— Ne mustakulmat ne hänet tuhoavat, mutisi Burlaj, — minä olen sanonut sen hänelle aikoja sitten. Eiköhän hänen vain olisi ollut parasta leikitellä tytöllä kasakan tapaan ja sitten panna kivi kaulaan ja heittää veteen, niinkuin me teimme Mustallamerellä.
Herra Wolodyjowskin oli vaikea hillitä itseään, niin oli hänen tunnettaan kaunista sukupuolta kohtaan loukattu. Mutta Zagloba hymähti ja sanoi:
— Varmaan se olisi ollut parempi.
— Te olette hyviä ystäviä, sanoi Burlaj, — te ette hädässä jättäneet häntä, ja sinä, pikkuinen, olet paras kaikista, sillä sinut minä näin jo Czehrynissä, kun hoidit ja vaalit haukkaamme. No, minäkin olen teidän ystävänne. Sanokaa mitä tarvitsette, kasakoita vaiko hevosia, kyllä minä annan, ettei teille palatessanne tulisi viivytystä.
— Kasakoita emme tarvitse, herra päällikkö, vastasi Zagloba, — sillä omalla väellä tulemme toimeen kulkiessamme täällä omassa maassa ja jos sattuisi jokin paha kohtaus — josta Jumala varjelkoon —, niin isomman joukon kanssa on vaikeampi suoriutua kuin pienen. Hyvät hevoset sensijaan olisivat erinomaiset olemassa.
— Minä annan teille niitä, annan hevosia, jotka vievät voiton khaninkin ratsuista.