Tuvan perällä, käsi nojaten vuoteen laitaa vastaan, istui Helena Kurcewicz kalpeana, hiukset hajallaan olkapäillä. Hänen pelästyneet, Wolodyjowskiin tähdätyt silmänsä kysyivät: kuka sinä olet? Mitä sinä tahdot? Sillä hän ei milloinkaan ollut nähnyt pikku ritaria. Mutta tämä hämmästyi nähdessään Helenan kauneuden sekä sametilla ja kultakankailla verhotun huoneen. Vihdoin hän sai auki suunsa ja virkkoi hätäisesti:
— Älkää pelästykö, neiti, me olemme Skrzetuskin ystäviä.
Silloin heittäytyi ruhtinatar polvilleen.
— Pelastakaa minut! huusi hän, liittäen kätensä yhteen.
Samassa hetkessä ryntäsi sisään herra Zagloba, vavisten, tulipunaisena ja hengästyneenä.
— Me olemme täällä! huusi hän. — Me tuomme apua! Kuullessaan nämä sanat ja nähdessään tutut kasvot, taipui ruhtinatar kuin kukka, joka leikataan poikki, hänen kätensä vaipuivat alas, hänen silmänsä painuivat ripsien peittoon ja hän menetti tajuntansa…